Pravdalla on oma blogosfäärinsä. Tuota kaikkialla muualla kuin wirallisessa erccolaisessa yxtotuudessa vähemmän mairittelevasti arvosteltua keinotekoista nettipäiväkirjamaailmaa on kommentoinut erinomaisesti esimerkiksi Kemppinen.

Myös entinen Vihreät – De Dorka kansanedustaja Rosa Meriläinen vaikuttaa nykyään tuolla vihervasemmistolaisella suojatyömaalla.

Meriläinen todisti jo kansanedustajana toimiessaan olevansa varsin – sotilastermiä käyttäen – kypsä. Hänen kypsyytensä loisti aina rintanapeista roiskeläppiin saakka. Puhumattakaan kaikista niistä puheista, jotka voitiin ottaa kaiken muun sekoilun keskeltä jopa – kansanedustajan tekemänä – yllytyksenä rikokseen. Jo tuolloin pyöritin päätäni ja ihmettelin sitä, että mitä ihmettä hänet eduskuntaan halunneet äänestäjät ajoivat takaa.

Rosa pääsi kuitenkin pois eduskunnasta – tai päinvastoin.

Nyttemmin Rosalle on täytynyt löytää jotain puuhaa. Ennen asiat olivat helpompia. Tuolloin Rosan kaltaiset politiikassa täydellisesti epäonnistuneet kehäraakit voitiin sijoittaa joko Yleishäiriö.. korjaan Yleisradioon, Matkailun ehkäisy.. korjaan edistämiskeskukseen tai Fagair… korjaan Finnairiin. Sieltä löytyi b-luokan johtajanduuneja b-luokan poliitikoille. A-luokan veronmaksajien kustannuksella.

Rosa on siis saanut suojaduunin Hyysärin blogosfääristä.

Olen hieman vasemmalla kädellä lukien tutkinut hänen selityksiään sivulta seitsemän. Tähän mennessä tuotos on ollut aika joutavaa jorinaa. Tähän voi sentään kommentoida jotain – vaikka alkavan mätäkuun kunniaksi.

Rosa kirjoittaa otsikolla Nuoruusliitto. Tässä kirjoituksessaan hän kertoo menneensä avioliittoon 21-vuotiaana. Kuusi vuotta pitkä avioliitto jäi lyhyeksi, eikä mikään enää kaduta yhtään, kertoo Rosa.
Kun Rosa kertoo, että en osannut enkä vieläkään osaa nähdä hyvää ja rakkaudentäyteistä kuuden vuoden suhdetta epäonnistumisena, vaikka rakkaus ja sen mukanaan tuoma hyvä hiipuikin., luulen pääsevämme asian ytimeen.

Rosa edustaa nykyisin nuorison joukkoon extacyakin laajemmin levinnyttä egosentristä kokemus- ja elämystrippailua. Tämä kyytipoikana käytetään toisia ihmisiä – ja näiden tunteita – henkilökohtaisen nautinnon apuvälineinä. Kun putki on kulunut loppuun se stikataan huitsin nevadaan.

Aviopuoliso on muuttunut kertakäyttövälineeksi ja parisuhde on kertakäyttöinen dildo. Sellainen johon ei haluta tai osata vaihtaa pattereita ja se heitetään roskiin – kierrättämättä.

Ja miten ihmeessä tätä sakkia löytyy nimenomaan viiteryhmästä nuoret vihervasemmistolaiset?

Nuoruusliitot ovat osa ihmisen elämää ja kehitystä. Joillakin ne muodostuvat koko elämän mittaiseksi. Sekin on varmasti ihanaa, kun tuntee toisen elämän kaikki vaiheet. Itse en pidä suhteen onnistumisen ja hyvyyden mittarina suhteen kestoa.

Rosa kertoo meille, että tein samaan aikaan gradun ja avioeron. Jälkimmäinen oli työläämpi ja olen muistellut sitä enemmän. Ainoastaan jälkimmäistä juhlinkin, sillä pidimme Tampereen ylioppilastalolla erojuhlat.

Huoh… alan entistä enemmän ymmärtää sen miksi vihervasemmistolaisuus on tietystä kulmasta katsottuna sairaus suomalaisessa yhteiskunnassa. Tuollaisten ihmisten on turha puhua siitä, että heidän aatteeseensa kuuluu yhteisöllisyys. Tuollainen ajatusmaailma on itsekäs ja itsekeskeinen – yhteisöllisyys on siitä yhtä kaukana kuin demokratia kansandemokratiasta.

Vihertäjämme jatkaa itsekeskeisyyden polullaan. Hän kertoo lukijoilleen olevansa tyytyväinen myös siitä, että hän ymmärsi olla vaihtamatta nimeä. Rosan omin sanoin; nimenvaihdosta sen sijaan koituu yhtä ja toista hankaluutta, jos on aloittanut työuransa ensimmäisen miehensä nimellä. Siinä sitten joutuu miettimään, että kumpi tuntuu tukalammalta: ex-miehen nimi vai tuntemattomaksi heittäytyminen.

Itsekkyys loistaa taas kuin valonheitin Helsingin helmikuun yössä 1944…

Meriläisen kirjoituksen loppukevennys on todellakin varsinainen loppukevennys. Tosin hieman eri tavalla kuin hän on ilmeisesti tarkoittanut sen olevan.

Lainataanpa Rosaa suoraan; Nuoruusliitot kantavat joskus myös hedelmää. Olen itse sellainen nuoruuden rakkauden hedelmä. Siitä on koitunut sellainen ilo ja onni, että minulla on kaksi isää. Lapsena oikein säälin niitä kavereita, joilla oli vain yksi isä. Ajattelin, että se mahtaa olla turvatonta. Onhan kaksi aina enemmän kuin yksi.

Jep, jep… Jos tuota logiikkaa jatkaa, niin päästäänkin hissukseen siihen olevaiseen – vai oliko se sittenkin olennaiseen – peruskysymykseen. Eikö tuolla johdattelulla jalkapallojoukkueellinen ”isiä” ole isyyden täyttymisen täydellisyys?

Miten on – Rosa?

Lähde

Mainokset