Pyhä yksisilmäisyys

Punakaartilaiset jakamassa ryöstösaalistaan hieman ennen punaisen Tampereen luhistumista 1918.

Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, olen aivan tarkoituksella jättänyt vuoden 1918 tapahtumien kommentoinnin muiden huoleksi. Syy on se, että en halua kaivaa – jo kerran vaivalla – umpeutuneita haavoja uudestaan vereslihalle tai kokonaan auki.

Joillain muilla tuntuu olevan tarvetta siihen… 😦

Punaisten murhaamien uhrien joukkohaudoista kaivettuja ruumiita pestään Kouvolassa 1918.

Punaisten lähtiessään murhaamia vankeja Viipurin lääninvankilassa 1918

Lauantain Hyysärin mielipide-osio sisälsi erään varsin… öhh… sanoisimmeko vaikka yksisilmäisen kirjoituksen samasta aiheesta.

Kristiina Haavisto kirjoittaa asiasta – vahvasti tulipunaisen nostalgian huurruttamien lasien kautta katsellen. Kirjoitus on otsikoitu Punaorvoille olisi syytä esittää anteeksipyyntö.

Katsotaanpa hieman Kristiinan avautumista:

Eki Siivosen mielipidekirjoitus (HS 27. 3.) osoittaa taas, millaisen harhan vallassa vuoden 1918 terrorin suhteen eletään. Hänen mukaansa ne, joiden olisi kuulunut pyytää anteeksi, ovat kuolleet sukupolvia sitten.

Oleellista on, että joukossamme elää vielä niitä, joille anteeksipyyntö tulee osoittaa. Minunkin tuttavapiirissäni näitä on useampia täyttä päätä elossa, punaorpoja.

Pitäisikö punaisten vallananastajien perillisten sitten pyytää vastaavasti anteeksi punaisten murhaamien valkoisten ja puolueettomien ihmisten lapsilta?

Erään tuttavan isän ampuivat valtiovallan Suomeen pyytämät saksalaiset tuttavani ollessa 8-vuotias. Tuttavani isän rikos oli toimia lääkintämiehenä häviölle jäävällä puolella.

Tämän henkilön suurin rikos oli lähteä mukaan aseelliseen kapinaan laillista yhteiskuntajärjestystä vastaan. Jos punaiset eivät olisi nousseet vallankumoukseen, näitä tapahtumia ei olisi koskaan tapahtunut.

Hieman vastaavasti – Kristiinan logiikkaa laajentaen – kuka tahansa rikollinen voisi vaatia rikoksellaan itse aiheutetusta kärsimyksestä anteeksipyyntöä ja korvauksia valtiolta.

Ongelmana on vain se, että se poistaisi pohjan nykyiseen yhteiskuntaamme kuuluvalta regulaatiojärjestelmältä ja sen rikkomisesta seuraavalta rangaistukselta.

Kuten olen todennut, näiden asioiden pitäisi antaa hautautua niistä kärsineiden ikäluokkien mukana ja meidän pitäisi ottaa opiksemme näistä vuoden 1918 tapahtumista niin, etteivät ne toistu enää koskaan Suomessa – eivät suomalaisten kesken, eivätkä kymmenien vähemmistöjen keskuudessa.

Toinen tuttavani jäi punaorvoksi 4-vuotiaana, ja äitiäkin haettiin kahteen otteeseen soppakomppaniassa toimimisesta. Äiti kuoli tuttavani ollessa 5-vuotias. Kummallakin punaorvolla nämä lapsuuden synkät hetket ovat edelleen mielessä.

Isoäitini – sotaan osallistumaton – setä murhattiin 1918 Pietariin pakomatkalla olleen punarosvojoukon toimesta. Nämä herrasväeltä ryöstettyihin naisten hepeneihin ja turkkeihin pukeutuneet rikolliset tappoivat pistimin pistämällä rauhallisen miehen. Tämä siksi, että hän kieltäytyi antamasta kolmannen punaisten suorittaman ryöstön jälkeen perheensä viimeisiä ruokavaroja ja seuraavan kesän vähäistä siemenviljaa.

Murhatyön jälkeen naisväkeä ahdisteltiin, irtaimisto ryöstettiin, pirtin kalusto lyötiin pirstaleiksi ja eräs näistä ns. punasankareista ulosti pisteeksi iin päälle liedelle.

Vain valkoisten joukkojen saapumisen pelko esti ilmeisesti perheeseemme kohdistuneet pahemmat väkivaltaisuudet ja naisten raiskaamisen.

Vastuullisia ei saatu koskaan oikeuden eteen vastuuseen teoistaan – emmekä me ole vaatimassa punikeilta kuitenkaan anteeksipyyntöä kärsimistämme todellisista rikoksista. Vaikka tiedämme varsin tarkasti näiden terroristien ja murhamiesten johtajan:

Murhamies H. Kaljunen


Punapäällikkö

Vuoden 1918 nälänhädänkin paheneminen on muuten aika helppo osoittaa näiden punarosvojen syyksi – niin laajaa oli täysin edesvastuuton ns. tuhkatkin pesästä ryöstely näiden rikollisten toimesta.

Mutta annetaanpa Kristiinan jatkaa :

Anteeksipyynnön kohteet löytyvät ja yhtä helpolla myös anteeksipyytäjä.

Se valtiovalta, joka pyysi saksalaiset mukaan kansalaissotaan, sama valtiovalta joka ei huolehtinut kansalaistensa hengen koskemattomuudesta keväästä 1918, vangitsi kansalaisiaan kykenemättä huolehtimaan heidän ruokkimisestaan ja tuomitsi laittomissa tuomioistuimissa. Ja kaiken lopuksi vielä armahti omat laittomuuksiin syyllistyneet terroristinsa.

Nykyhallituksemme on tuon hallituksen seuraaja.

Anteeksi kuinka?

Seuraavaksi Kristiina vaatii ilmeisesti hallitusta pyytämään anteeksi kaikilta muiltakin rikollisilta? No ei tietenkään – nämähän edustavat aivan toista – ja Kristiinan kannalta väärää – luokkaa. Kristiina ilmeisesti jatkaa perinteisellä hirttäkää kaikki porvarit-linjalla.

Mitäpä jos palattaisiin kuitenkin vuoteen 1918-liittyviin faktoihin?

Punaisen terrorin alku liittyi lakkoon 14.-20.11. 1917. Lakon ja sitä seuranneen viikon aikana surmattiin 25 valkoista. Hyvin harva näistä surmantöistä selvitettiin ja murhaajat jäivät pääsääntöisesti rankaisematta tuolloisten – punaisten painostuksen alla – olleiden yhteiskunnallisten olosuhteiden vuoksi.

Punaisten väkivallanteot kohdistuivat helmikuussa sodan jo alettua pääasiassa suojeluskuntalaisiin, jotka pyrkivät pohjoiseen valkoisten yhteyteen tai jotka jäivät kiinni punaisten alueellaan tekemissä selustan puhdistustoimenpiteissä. Myös siviiliväestö joutui lukuisten väkivallantekojen kohteeksi. Näistä osa oli täysin sattumanvaraisia ja järjetöntä julmuutta osoittavia.

Syynä oli yleensä punakaartilaisten ja alempien päälliköiden kurittomuus ja mielivalta. Punaisten johdon ja taistelukyvyn romahdettua alkoi huhtikuun lopussa punaisten suureksi osaksi ilman johtoa jääneiden joukkojen ja myös suurten punaisten siviilipakolaismäärien sekasortoinen pako kohti itää. Paon yhteydessä punaiset syyllistyivät lukuisiin murhiin ja ryöstöihin, joihin kannustimena oli useissa tapauksissa kosto ja vanha kauna. Näihin liittyivät valkoisten vankien järjestelmälliset lähes 160 murhaa Kouvolassa, Korialla ja Viipurissa. Kaiken kaikkiaan punaisen terrorin uhrina sai surmansa 1649 henkilöä.

Valkoisten harjoittama terrori lisääntyi sodan loppua kohden mentäessä. Ominaista terrorille oli kostonomaisuus. Punaisia ammuttiin ennen kaikkea sen jälkeen, kun taistelut olivat päättyneet ja punaiset antautuneet vangiksi. Punaiset vietiin teloitusryhmän eteen paikallisten ja omatekoisten pikatuomioistuinten käsittelyn jälkeen. Erityisesti kenraali Mannerheim pyrki sodan aikana hillitsemään vangiksi joutuneiden punaisten mielivaltaista teloittamista. Valkoisten surmaamien punaisten määrä oli yhteensä noin 8400 henkilöä, joista 364 oli naisia. Sodan jälkeen punaisten asianmukaista tuomitsemista varten perustetuissa valtiorikostuomioistuimissa langetettiin yhteensä 555 kuolemantuomiota, joista 265 pantiin täytäntöön.

Tämä on totuus. Sellainen, jota Kristiina ei kykene – tai itse asiassa halua kyetä – tunnustamaan.

Tässä näyttäisi edelleen olevan se suurin vedenjakaja valkoisen ja punaisen Suomen perintöä ajavissa piireissä.

Valkoisella puolella myönnetään omat virheet ja pyritään hajottamisen sijasta rakentamaan yhteistä tulevaisuutta ja kansallisvaltiota.

Punaisella puolella äänekkäimpinä esiintyjinä on joukko Kristiinan kaltaisia yksisilmäisiä kouhottajia. He eivät pysty – tai halua – näkemään kokonaisuutta. Rakentamisen sijaan heillä näyttäisi olevan kiihkeä halu repiä arpia auki, kostaa, rikkoa, tuhota – ja jopa mahdollisesti kiihottaa uudestaan kansa toisiaan vastaan ase kädessä.

Tällaiset Kristiinat ovat vaarallisia meille kaikille.

Kristiina on muuten myös tätä mieltä:

Kun Saksan liittokansleri Willy Brandt polvistui Varsovan geton muistomerkille vuonna 1970, hän ei saivarrellut sanallakaan, mikä hänen kabinettinsa jäsenten osuus oli kansanmurhaan.

Anteeksipyytäjä oli Saksan hallitus aivan kuten kansanmurhan tekijäkin.

Tämä väite – jos mikä – osoittaa sen, että joko Kristiina pyrkii vastenmieliseen ja törkeään totuuden väärentelyyn ja suoranaiseen valehteluun – tai siten hän ei ymmärrä asioiden todellisuutta.

Willy Brandtin vuonna 1970 suorittamaan toimeen rinnastettava anteeksipyyntö on nimittäin jo tehty.

Sen teki vähän yli kymmenen vuotta sitten Venäjän federaation presidentti Boris Jeltsin. Hän pyysi tuolloin anteeksi meiltä suomalaisilta sitä, kuinka Neuvostoliitto hyökkäsi maahamme ilman syytä vuonna 1939. Hän pahoitteli myös meidän joutumistamme alue- ja ns. sotakorvausryöstön kohteeksi.

Tämä oli kaunis ele Jeltsiniltä – siitä voisi Kristiinakin oppia jotain.

Lähteet: Sotamuseo, Veteraanien perintö, Mannerheim.fi, HS, Heikki Ylikangas, Jaakko Paavolainen, Marko Tikka, Antti Arponen

Jk. Suosittelen – jälleen kerran – kaikkia asioista kiinnostuneita tutustumaan tähän teokseen:

Stéphane Courtois, Nicolas Werth, Jean-Louis Panné, Andrzej Paczkowski, Karel Bartosek, Jean-Louis Margolin: Kommunismin musta kirja. Rikokset, terrori, sorto.

Suomentaneet Kaarina Turtia, Matti Brotherus ja Heikki Eskelinen. Suomalaisen laitoksen esipuheen laatinut Heikki Eskelinen. WSOY: Juva, 2000. 863 sivua.

Advertisement