Suomi tunnetaan maailmalla vankkana demokratiana ja edistyksellisenä hyvinvointivaltiona.
Jopa niin hyvin, että koko ajan kasvava osa maailman köyhistä on suunnannut tulevaisuudentoivonsa ja sitä kautta sosiaaliturisminsa tänne – Euroopan kaukaisimpaan ja ilmastoltaan varsin karuun kolkkaan.
Maahan, jossa sulkeutuneet ihmiset puhuvat eriskummallista kieltä, käyvät alasti keskenään höyrykylvyssä, käyttäytyvät ajoittain väkivaltaisesti, tanssivat tangoa, laulavat karaokea ja juovat liikaa alkoholipitoisia juomia kerralla
Olemme pärjänneet tasa-arvossa, hyvinvoinnissa, korruptoimattomuudessa ja peruskoulutuksen tasossa niin, että voimme sanoa olevamme näillä osa-alueilla kansainvälistä huippuluokkaa.
Kuitenkin kantaväestömme tietyt osat syrjäytyvät ja kurjistuvat – myös näinkin vahvan nousukauden keskellä.
Pääkaupunkiseudulla – jonka vuosittaiset lämpötilat saattavat vaihdella -30 ja +30 celsiusasteen välillä – on tämän hetkisten tilastojen mukaan 3100 asunnotonta – ja heistä muutama sata asuu pysyvästi kadulla.
Kuten tämä 82-vuotias sotaveteraani. Hän asui vielä keväällä Vauhtitien laidalla
Vailla vakinaista asuntoa -yhdistyksen toiminnanjohtaja Sanna Lehtonen kertoo:
Ihmisiä tippuu asunnottomiksi koko ajan. Juuri nyt meillä näkyvät Helsingin seudun kovat vuokrat. Monet jäävät vuokrarästien takia vaille kotia
Tässä samassa hyvinvoinnin ja yltäkylläisyyden ajassa, sairaanhoitaja Vesa Timberg hoitaa saman yhdistyksen Yökiitäjä-projektia. Yökiitäjä on käytännössä asunnottomille tarkoitettu minibussi, joka on kesästä 2006 kiertänyt Helsingissä joka toinen yö. Bussi tarjoaa asunnottomille kahvia, sämpylää, ensiapua ja terveysneuvontaa. Bussin vakiovarustukseen kuuluvat Timbergin lisäksi myös lähihoitaja ja mielenterveyshoitaja. Kerran kuussa mukana on myös Helsingin kaupungin sosiaalityöntekijä.
Muovipusseja kantavat puliukot ole mihinkään kadonneet
Sanoo Timberg.
Enää he eivät vain asu rakennustyömailla tai veneiden alla. Ne kun ovat aidattuja ja vartioituja
Lehtonen puolestaan toteaa, että
Metsissä asuu enää kourallinen ihmisiä. Kadulla asuvat ovat siirtyneet portaiden alle, vessoihin, pankkiautomaatteihin ja roskiksiin.
Lehtosen – kuten myös omien sivullisena ja joskus kovinkin läheltä tehtyjen havaintojeni mukaan – tie pysyvästi kadulla asuvaksi alkaa usein avioerosta. Sen jälkeen tulevat masennus, rahavaikeudet, vuokrarästit ja asunnon menetys. Jossain vaiheessa tartutaan pulloon ja kyllästytään viranomaisiin. Sitten päätetään muuttaa pysyvästi kadulle ja haistattaa yhteiskunnalle pitkät.
Joku voisi tähän sanoa, että tuohan on tietoinen valinta. Olen eri mieltä.
Eikä tämä ongelma koske ainoastaan syrjäytyneitä miehiä. Myös monet perheet ovat valuneet asunnottomuuteen – ja hajonneet sen myötä. Tai sitten perheen hajoamisen mukana valuneet asunnottomuuteen tai tulevaisuudettomuuteen.
Ihmiset ovat erilaisia – erilaisuus on rikkaus. Myös paineensieto- ja mukautumiskyvyiltään. Joku kestää enemmän – joku vähemmän – paineita ja katastrofeja. Yhteisön tehtävänä on tukea jäseniään – ei hylkiä ja hylätä heitä vaikeuksissa.
Suomalaisuus on kansainvälisesti tarkasteltuna varsin erikoinen kulttuuri. Sen vahvuus on perustunut perhe- ja sukuyhteisöön. Kuitenkin se on pystynyt sulattamaan itseensä maahanmuuttajat jo satojen – jos ei tuhansien – vuosien ajan.
Osoitan syyttävällä sormella nykyaikaa ja siihen pesiytynyttä viranomainen on lähin omainen – mentaliteettia. Kun lapsi syntyy ja hänet jo pienestä otetaan yhteiskunnan – ei perheyhteisön – huomaan ja valvontaan, kukaan ei voi ihmetellä miksi perheyhteisön merkitys rapautuu.
Miten näistä ihmisistä voisikaan kasvaa omaa perhettään niin myötä- kuin vastamäessä luotsaavia tasapainoisia vanhempia?
Kun vanhemmilta viedään oikeus vanhemmuuteen – eikä tilalle anneta mitään – syntyy juurettomia lapsia ja pahoinvoivia aikuisia. Samaan aikaan yhteiskunta tuputtaa kansalaisilleen hedonistista minä-minä-minä-ensin mallia. On elämyksiä, nautintoja ja pelkän oman egon korostamista. Väärinymmärrettyä yksilöllisyyttä.
Kun katson omien – vielä kotonaan asuvien – lapsieni ystäviä, huomaan heidän viihtyvän varsin hyvin perheyhteisömme keskuudessa. Kun pohdimme tätä asiaa vaimoni kanssa, hän totesi, että katsopa noita lapsia. Lähes kaikki tulevat joko yksihuoltaja tai eroperheistä. Heidän perheyhteisönsä on – ikävä kyllä – hajonnut ja he hakevat – ja saavat – turvaa meidän yhteisöstämme.
Ketju kun on niin vahva, kuin sen heikoin lenkki.
Samaan maailmaan tunkee lauma kukkahattutätejä ja näennäisesti suvaitsevaisia ihmisiä. Suomesta tehdään metodilla management by Perkele vähemmistöystävällistä, erikoisuuden tavoitteluun pyrkivää ja monikansallista yhteiskuntaa. Vastoin kaikkea normaalia ja luonnollista.
Onko se sitten ihme, että Suomessa voidaan pahoin?
Ja edelleen samaan aikaan.
Samaan aikaan maahamme haalitaan mahdollisimman suomalaisesta kulttuurista kaukana olevia kieli- ja ammattitaidottomia ihmisiä. Heille yhteisöllämme on varaa jakaa sosiaalisia subventioita ja huolehtia siitä, etteivät he jää asunnottomiksi.
Tämä – jos mikä on kansallinen häpeäpilkku.
Jokainen yhteiskunta on – ensisijassa – rakennettu omia kansalaisiaan varten. Minusta on häpeällistä hylätä omat pahoinvoivat ja ja jakaa yhteistä mannaa samaan aikaan vieraille.
Ja mitä näiden valmiina yhteiskunnan hoiteissa elämään tottuneiden maahanmuuttajien lapsista tulee?
Heidän vanhempansa pitävät – kukkahattukuoron vieressä yllyttäessä – kynsin hampain ns. identiteetistään kiinni. Jopa sillä tasolla, että osa näiden perheiden naispuolisista jäsenistä alistetaan suomalaisen yhteiskunnan ulkopuolelle – miesten jäädessä sinne ulkopuolelle vapaaehtoisesti ja ymmärtämättömyyttään.
Lapset ovat sosiaalisen valvontakoneiston puristuksessa. Sellaisen koneiston joka antaa heille ristiriitaisia signaaleja. Toinen täti huutaa suomalaiseen yhteiskuntaa sopeutumista – ja vanhemmat pistävät hanttiin – ja toinen täti huutaa, että pidä siitä identiteetistäsi kiinni!
Kovin usein tämä kukkahattutäti on henkilönä sama – ms. Jekyll and ms. Hyde.
Hölmöläisten hommaa – sanon minä.
Mutta mitä tälle asunnottomuudelle voisi sitten tehdä?
Tähän ongelmaan tuskin löytyy mitään viisastenkiveä. Tutkijat Leena Lehtonen ja Jari Salonen kertoivat jokin aika sitten, että asunnottomien tilanteeseen reagoidaan usein liian myöhään. Heidän mielestään riskejä pitää ennakoida ja tarjota henkilökohtaista, räätälöityä neuvontaa.
Apua on tarjottava silloin, kun taivas ole vielä pudonnut niskaan
Lehtonen ja Salonen tutkivat 32:ta espoolaista, jotka olivat vaarassa joutua asunnottomiksi. Tutkimuksen tulokset kerrottiin viime torstaina Paasitornissa, Espoon Diakonissasäätiön ja ympäristöministeriön järjestämässä Asunnottomuuden monet kasvot -seminaarissa.
Seminaarissa julkistettiin myös Asumisen taidot -hankkeen tuloksena syntynyt uusi asunnottomuuden tukipalvelumalli eli TUPA.
Lehtosen ja Salosen valitsemista Espoon aikuissosiaalityön ja Espoon kaupungin vuokra-asuntoyhtiön, Espoonkruunun, asiakkaista 16 oli päihteiden väärinkäyttäjiä, kolme oli vapautunut vankilasta ja 13 oli nuoria, jotka olivat itsenäistymässä vanhempiensa kodista.
Tutkimukseen valitut elivät riskiympäristössä. Esimerkiksi joillakin valituista oli jo valmiiksi vuokrarästejä, ja toisilla oli todennäköinen riski saada niitä.
Tutkijat loivat heille palvelupaketin, jonka avulla maksuongelmien takia uhkaavaa asunnottomuuden kiroa koetettiin torjua.
Monilla, jotka tulivat palvelupaketin piiriin, oli vuokravelkaa. Lopuksi useimmilla ei ollut velkaa tai oli ainakin maksusopimus
sanoo Lehtonen.
Asiakkaita ohjattiin kädestä pitäen arkisissa asioissa. Heille tehtiin maksusuunnitelmia, heitä opetettiin asioimaan virastoissa ja rakentamaan päivänsä mielekkääksi, vaikka he olivatkin esimerkiksi työttömiä tai jos he pyrkivät olemaan erossa viinasta tai huumeista.
Tämä on ehkä eräs malli. Minusta se on kuitenkin lähinnä toipumisterapiaa sairastuneelle.
Paras lääke olisi – mielestäni – lopettaa kaiken maailman hömpötys ja hyväksyä suomalainen yhteiskunta sellaisena kuin se on. Vahvana – sekä sukuun että perheeseen tukeutuvana – kansalaisvaltiona.
Se on taakkamme – mutta se on myöskin suurin vahvuutemme.
Lähteet: HS, Tilastokeskus
JK. Kuinka hyvin tämä sitten sopii Valtioneuvoston uunituoreeseen Maahanmuuton toimenpideohjelmaan – sen aika näyttää…
Aika mielenkiintoisen näkökulman tämä tilanne tuo esimerkiksi tähän tavoitteeseen:
Toimenpiteeksi on määritelty myös kansallisen vetovoimastrategian tekeminen, jonka tarkoitus on lisätä Suomen tunnettuutta ja houkuttelevuutta maahanmuuttomaana, ministeri Astrid Thors totesi.
Jep…
Kullervo Kalervonpoika 