Yhdysvaltain rauhanpolitiikasta

Lähi-idässä on harjoitettu jo pitkään lähinnä Georg Orwellin dystopiaan 1984 pohjautuvaa imperialistista  rauhanpolitiikka (”Sota on rauhaa”)

. Edellisen kerran tästä rakkaudenosoituksesta pääsi nauttimaan kymmenisen vuotta sitten, koko kansan voimin ja täysin rinnoin, Irak.

 Tuolloin eräs rauhanvaltio (hännystelijöidensä kera) aloitti hyökkäyssodan Irakia vastaan, väittäen, että sen hallussa on kumoattomia todisteita Saddam Husseinin kemiallisista aseista.

Ennen tuota rakkaudenosoitusta (l. laitonta hyökkäys-, anastus- ja tuhoamissotaa)  Irak oli varsin kehittynyt ja vauras arabinationalistinen valtio.

Vaikka sen hallitsija käytti (kulttuurisidonnaisesti) suuria summia itsensä ja perheensä hyvinvointiin, hän käytti öljytulojen valtaosan yhteiskunnan rakentamiseen ja kansan hyväksi.

Vaikka sen hallitsija käytti (kulttuurisidonnaisesti) kovaa kättä toisinajattelijoiden, rikollisten ja terroristien kurinpitämiseen, hän käytti myös selkeää kättä yhteiskunnan järjestyksessä pitämiseen.

Ennen Yhdysvaltojen sotarikosta irakilaiset lapset elivät turvassa kotonaan – heillä oli koti, perhe, ruokaa, vettä, suojaa ja jopa hyvinvoinnin mukana tulleita kulutusyhteiskunnan tuotteita ja palveluita.

Heillä oli myös julkinen infrastruktuuri käytettävissän samoin kuin yhteiskunnan tuottamat muut palvelut. Irakilaiset lapset saivat terveyden- ja sairaanhoitoa, he kävivät koulua ja heillä oli tulevaisuudenkuvia ja unelmia.

Sitten tuli hyökkääjä.

Hyökkäyksensä lomassa Yhdysvallat testaili aseitaan (eläviin ja tunteviin ihmisiin) , käytti vanhentuneita aseitaan pois ja (sai sodan lisäämien määrärahojen vuoksi) tilattua lisää aseita (ja kansainvälinen aseteollisuustaputti karvaisia käsiään yhteen).

Sodan seurauksena Irakin infrastruktuuri, luonto ja yhteiskunta tuhottiin. Pakolaiset valuivat pääasiassa lopulta EU:n alueelle ja Yhdysvallat muisti EUa muutenkin.

Kun kaikki oli pistetty paskaksi, Yhdysvallat ojensi rupisen kouransa kohti Eurooppaa ja vaati rahaa Irakin jälleenrakennukseen.

Nämä rahat valuivat Yhdysvaltojen hallintoa lähelle olleille liikemiehille, urakat jäivät pääasiallisesti viemättä loppuun ja Yhdysvallat vetäytyi sotilaalisesti Irakista. Jätten raunioituneen maan savuavat rauniot jälkeensä – unohtamatta kuitenkaan varastaa maan kansallis- ja luonnonaarteita.

Kemialliset aseet olivat siis syy tälle sotilaalliselle interventiolle. Jostain syystä näitä kumoattomia todisteita Saddam Husseinin kemiallisista aseista ei esitelty silloin, ei sodan jälkeen, ei nyt eikä ilmeisesti koskaan.

Miksi?

Siksi, että niitä ei ole.

Miljoonan ruplan kysymys kuuluukin, että arvaako kukaan, missä tullaan näkemään sama kehitysketju seuraavaksi?

HP

 

Yhdysvaltain kapeat vaihtoehdot

Kuten olemme varmaan kaikki jo huomanneet, (monikulttuurinen) maailmanmahti nimeltään Yhdysvallat on rämpinyt taloudellisen taantuman suossa jo yli vuoden. Tämä taantuma on levinnyt myös muualle – Eurooppaan ja jopa pieneen Suomeen.

Asuntorakentamisen kuplasta paljastunut kansallinen likviditeetin vaje (tai sen olemattomuus) heiluttaa jo hyvin voimakkaasti maailman ainoaa supervaltiota ja sen kautta koko globaalia taloudellista järjestelmää.

Missä Yhdysvallat seisoo?

Yhdysvaltain suurissa talousongelmissa on taustalla on myös muita näkymättömämpiä ongelmia. George Bush nuoremman hallintokausi osoittautui sellaiseksi, joka oli valmis työntämään kansallista varallisuutta epämääräisiin sotiin – unohtaen samalla oman kansansa ja sen jokapäiväiset vaikeudet. Se, että alempi keskituloinen väestö on joutunut jo vuosia tekemään kahta tai kolme työtä pitääkseen kiinni amerikkalaisesta unelmasta, ei ole myöskään mikään uutinen. Myöskään se, että sotaa käydään ulkomaita vastaan ei ole uutinen – se on iät ajat ollut hallitsijoiden keino siirtää mielenkiinto pois sisäisistä ongelmista.

Tämä tuore uutinen – ainakaan kaltaiselleni paatuneelle macchiavellistille – ei ole yllätys. Siis se, että paljon puhuttu muutos ja uusi hallinto jatkavat pitkälti samoilla linjoilla edeltäjiensä kanssa.

Tosin on syytä muistaa, että heidän (siis uusien vallanpitäjien) vaihtoehdot ovat kovin vähissä kuuluisan 9/11 jälkeen aloitetun – sekavan – ristiretken jälkeen.

Missä mennään?

Sekä Afganistanissa että Irakissa käydyt – ja pitkittyneet – sodat ovat vieneet Yhdysvallat vararikon partaalle. Samaan aikaan Kiina ja Intia voimistuvat, mutta Venäjä on joutunut taantumaan (palaan tähän).

Nato-joukkojen (käytännössä Yhdysvaltain intressien) Afganistanin ja Irakin sotilaskomentaja vaati eilen Brysselissä Yhdysvaltain eurooppalaisia liittolaisia pistämään käden syvemmälle taskuun AfPak-operaation onnistumisen vuoksi. Yhdysvaltain keskisen komentoalueen johtaja, Irakin ja Afganistanin sodista vastaava kenraali David ”Catepillar” Petraeus sanoi, että Afganistan on Yhdysvaltain suurin sotilaallinen haaste tällä hetkellä.

(Tässä kannattaa miettiä sitä, ovatko Yhdysvaltain edut ja haasteet myös eurooppalaisesta näkökulmasta samanlaisia?)

Lauantaina puhuneen varapresidentti Joseph Bidenin hengessä Petraeus kehotti liittolaismaita pohtimaan tarkoin, millä tavoin ne voisivat lisätä ponnistuksiaan Afganistanissa.

(Jep…)

Myös Yhdysvaltain presidenin, Barack Obaman, erityislähettiläs Richard Holbrook totesi sunnuntaina Münchenin turvallisuuskokouksessa, että, Afganistan tulee olemaan pitkä ja vaikea kamppailu.

Guantamo olikin siis pelkkä taloudellinen rasite – ei poliittinen kysymys? Ja sen seuraukset työnnetään tunkiöoon nimeltään Eurooppa?

Ei – eipä juu – mitään uutta länsirintamalta…

Taloudelliset ja poliittiset vaihtoehdot

Eli siis – tilanne tänään on se, että Yhdysvallat – valtiona ja keskenään – on eilen päässyt yhteisymmärrykseen valtavasta ja kansallisesta tukipaketista. Tuon paketin suuruus on 800 miljardia dollaria. Ja tämä valtava rahasumma on sellainen, jonka Obaman hallinto joutuu hakemaan markkinoilta velkarahana.

Yhdysvaltain vaihtoehdot ovat vähissä (Eurooppa nimittäin alkaa muodostua jo kilpailijaksi sille):

1. Lisätä Kiinan omistusta liittovaltiosta – ja luovuttaa sen mukana herruus jossain vaiheessa.
2. Liittoutua Venäjän kanssa – ja jakaa sen mukana herruus jossain vaiheessa.
3. Harrastaa vanhan mallin mukaan isoloitumista (periaatteena se, että sisämarkkinat riittävät)
4. Lähteä mukaan härskiin uuskolonialismiin.

Viimeinen vaihtoehto näyttää todennäköisemmältä.

Yhdysvallat ajaa edelleen monarkististen Arabimaissa sijaitsevien öljyvaltioiden hallitsijoiden etuja (nitistämällä islamistit ja arabisosialistit) – ja nämä puolestaan tukevat Yhdysvaltoja.

Se nimittäin on tunnettuna ja selvänä ilmiönä niille pienempi paha kuin Putinin Venäjä – puhumattakaan Kiinasta.

Miten tämä sitten koskettaa suomalaista?

No – oman näkemykseni mukaan (ainakin) kolmella eri tavalla.

1. Ankkurilapset
Jo nyt olemme nähneet maahanmuuttorysäyksen kohdistuvan ns. ankkurilapsiin. Vuonna 2007 maahamme tuli 98 alle 18-vuotiasta turvapaikanhakijaa ilman yhtä tai kumpaakin vanhempaa.

Näiden ns. ankkurilasten lukumäärä kasvoi vuonna 2008 kuusi ja puolikertaiseksi edellisen vuoteen nähtynä. Vuonna 2008 näiden ankkurilasten määrä oli 647 – siis 647 ihmistä.

Näistä turvapaikanhakijoista 10 % oli kotoisin Afganistanista ja 30 % Irakista – siis juuri niistä maista, joissa Yhdysvallat käy järjetöntä ja määrittelemätöntä sotaansa ns. kansainvälistä terrorismia vastaan – ja vain joka kuudes näistä lapsista on tyttö.

Lyhyelläkin matematiikan oppimäärällä voi siis nähdä Yhdysvaltojen sodankäynnin ja näiden turvapaikanhakijoiden moninkertaistumisen yhteyden. Meidän etumme on noiden valtioiden kansallistuminen ja stabilisointi sen kautta.

Summa summarum: Yhdysvallat käy sotaa varjoja vastaan eurooppalaisen (l. suomalaisenkin) veronmaksajan kukkarolla.

2. Suomen Nato-jäsenyys

Tässä vaiheessa, fundamentalistemmankin Nato-jäsenyyden kannattajan toivoisi miettivän sitä hintaa, mitä Suomi tulee tuon jäsenyyden lisäkustannuksina maksamaan – sinkkiarkuissa ja suorana varojen siirtoina Pentagonin kassaan?

Nato (nykyisin) on – vain ja ainoastaan- Yhdysvaltain kassara oman imperialisminsa tukemiseksi – ei mikään vapaiden demokratioiden liitto. Jos mikään muu ei soita hälytyskelloja, viimeistään sen pitäisi soittaa, että Ranska ja Saksa (perinteiset eurooppalaiset kolonialistiset kisailijat) ovat yhtä kylmäkiskoisia Yhdysvaltojen ulkomaanpolitiikkaa kohtaan.

3. Uuskolonialismi

Siitä sitten ihan omana lukunaan, nimittäin…

Eurooppalainen uuskolonialismi

EU osallistuu tällä hetkellä kahteen sotilaspoeraatioon talousliittona – Darfruriin YK:n kanssa ja Somalian merirosvojen tukistamisoperaatioon.

Varsin – poliittisesti – epäkanonisesti väitän, että kummankin operaation perimmäisenä tarkoituksena on lisätä valtioliitto EU:n potentiaalista – ja uuskolonialistista – valtaa kyseisillä alueilla.

Tässä tilanteessa suomalaiselle on ehkä selvintä lukea se, mitä Kuninkaanporttiin on Suomenlinnassa kirjoitettu:

… and USA can kiss my hairy Finnish ass – with or without this new regime…

Lähteet: YLE, HS, STT, Wikicommons