Yhdysvaltain rauhanpolitiikasta

Lähi-idässä on harjoitettu jo pitkään lähinnä Georg Orwellin dystopiaan 1984 pohjautuvaa imperialistista  rauhanpolitiikka (”Sota on rauhaa”)

. Edellisen kerran tästä rakkaudenosoituksesta pääsi nauttimaan kymmenisen vuotta sitten, koko kansan voimin ja täysin rinnoin, Irak.

 Tuolloin eräs rauhanvaltio (hännystelijöidensä kera) aloitti hyökkäyssodan Irakia vastaan, väittäen, että sen hallussa on kumoattomia todisteita Saddam Husseinin kemiallisista aseista.

Ennen tuota rakkaudenosoitusta (l. laitonta hyökkäys-, anastus- ja tuhoamissotaa)  Irak oli varsin kehittynyt ja vauras arabinationalistinen valtio.

Vaikka sen hallitsija käytti (kulttuurisidonnaisesti) suuria summia itsensä ja perheensä hyvinvointiin, hän käytti öljytulojen valtaosan yhteiskunnan rakentamiseen ja kansan hyväksi.

Vaikka sen hallitsija käytti (kulttuurisidonnaisesti) kovaa kättä toisinajattelijoiden, rikollisten ja terroristien kurinpitämiseen, hän käytti myös selkeää kättä yhteiskunnan järjestyksessä pitämiseen.

Ennen Yhdysvaltojen sotarikosta irakilaiset lapset elivät turvassa kotonaan – heillä oli koti, perhe, ruokaa, vettä, suojaa ja jopa hyvinvoinnin mukana tulleita kulutusyhteiskunnan tuotteita ja palveluita.

Heillä oli myös julkinen infrastruktuuri käytettävissän samoin kuin yhteiskunnan tuottamat muut palvelut. Irakilaiset lapset saivat terveyden- ja sairaanhoitoa, he kävivät koulua ja heillä oli tulevaisuudenkuvia ja unelmia.

Sitten tuli hyökkääjä.

Hyökkäyksensä lomassa Yhdysvallat testaili aseitaan (eläviin ja tunteviin ihmisiin) , käytti vanhentuneita aseitaan pois ja (sai sodan lisäämien määrärahojen vuoksi) tilattua lisää aseita (ja kansainvälinen aseteollisuustaputti karvaisia käsiään yhteen).

Sodan seurauksena Irakin infrastruktuuri, luonto ja yhteiskunta tuhottiin. Pakolaiset valuivat pääasiassa lopulta EU:n alueelle ja Yhdysvallat muisti EUa muutenkin.

Kun kaikki oli pistetty paskaksi, Yhdysvallat ojensi rupisen kouransa kohti Eurooppaa ja vaati rahaa Irakin jälleenrakennukseen.

Nämä rahat valuivat Yhdysvaltojen hallintoa lähelle olleille liikemiehille, urakat jäivät pääasiallisesti viemättä loppuun ja Yhdysvallat vetäytyi sotilaalisesti Irakista. Jätten raunioituneen maan savuavat rauniot jälkeensä – unohtamatta kuitenkaan varastaa maan kansallis- ja luonnonaarteita.

Kemialliset aseet olivat siis syy tälle sotilaalliselle interventiolle. Jostain syystä näitä kumoattomia todisteita Saddam Husseinin kemiallisista aseista ei esitelty silloin, ei sodan jälkeen, ei nyt eikä ilmeisesti koskaan.

Miksi?

Siksi, että niitä ei ole.

Miljoonan ruplan kysymys kuuluukin, että arvaako kukaan, missä tullaan näkemään sama kehitysketju seuraavaksi?

HP

 

Suomettumisen paluu

Suomeen Yhdysvalloista akkreditoitu Yhdysvaltain suurlähettiläs Bruce Oreck on palauttanut maan pinnalle (ärkoopeeläisten tuella) kaikki kuvitelmat YK:n peruskirjasta maailman oppinuorana  – toivottavasti myös maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi katsovien hyödyllisten idioottienkin silmiltä ja haaveista.

Oreckin kommentti on kuin suoraan kultaiselta 1970-luvulta, suurvallan suurlähettiläs puuttuu demokraattisen asemamaansa sisäisiin asioihin ja arvostelee laillista vaalitulosta.

Suomen eduskunnasta on tulossa jälleen maailman suurin teatteri – kuiskaajankoppi on tosin siirtynyt Moskovasta Washingtoniin. Eikä nykyään ole pelkoa siitä, että tasavallan presidentti passittaisi sopimattomia puhuvan (ja asemamaansa sisäisiin asioihin puuttumista harjoittavan) suurlähettilän takaisin kotimaahansa.

Kekkonen sentään teki niin.

Visiot alkavat toteutua; olemme rähmällämme kuin YYA-aikana. Nykyisen sopimuksen nimi tosin on EU:n peruskirja, Varsovan liiton roolin on ottanut Nato ja sosialisoinnin talouspoliittinen kassara on muuttunut SEV:ista EU:ksi.

Ja suurvalta uhkailee meitä – jälleen kerran.

Lähteet: Hbl, IL

 

Eurokolonialismin nousu – osa Libya

Uutisvuo on täyttynyt parin viimeisen päivän ajan  Libyaa koskevista uutisista.  Tämän hetkinen tilanne on se, että Yhdysvallat ja osa sen liittolaisista on ryhtynyt sotatoimiin Libyan (joka on myös YK:n jäsenvaltio)  laillista hallitusta vastaan – YK:n peruskirjan vastaisesti ja YK:n turvallisuusneuvoston siunauksella.

YK on  näin ollen valtuuttanut sotilasliiton puuttumaan jäsenvaltionsa Libyan sisäisiin asioihin ihmishenkien turvaamisen vuoksi – suomeksi asian voi muotoilla selväkielisesti niin, että YK on valtuuttanut Ranskan ottamaan haltuunsa Libyan luonnonvarat (öljyn) ja tukee näin suoraan ja varauksettomasti uutta eurooppalaista kolonialismia – nimitettäköön sitä sitten vaikka uuskolonialismiksi tai eurokolonialismiksi.

Tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Sama järjestö myi periaatteensa edellisen kerran Yhdysvaltojen  (ja sen arabiliittolaisten) edulle jo Kosovon sodan (1999-2006) aikana. Tuolloin otettiin kiertoilmaisu rauhaanpakottaminen laajempaan poliittiseen arsenaaliin ja sillä pyhitettiin hyökkäyssota ja jäsenvaltion pilkkominen ensimmäistä kertaa YK:n historian aikana (meidän on suomalaisina syytä muistaa, että olimme itsekin puolueettomana valtiona mukana tässä interventiossa, eikä presidentti Martti Ahtisaaren ja sir Harri Holkerin roolit Serbian pilkkojina olleet mitenkään vähäpätöisiä).

Lännen tuolloin tukema ja varustama Kosovon vapautusarmeija (UÇK) perustettiin aikoinaan Sveitsissä olevien albaanien toimesta jo vuonna 1982. UÇK organisoitiin (vasemmistolaisen)  IRA:n tavoin, joten puhtaan terrorin käyttö on ollut liikkeen päätoimintamalli jo sen perustamisesta alkaen. Liikkeen alkuperäisinä tavoitteina oli luoda itsenäinen albaanialue sosialistiseen Jugoslaviaan ja liittää se  sen jälkeen Albaniaan – osaksi tulevaisuuden Suur-Albaniaa. Huomattavaa on se, että Kosovon kriisin alussa koko  UÇK:n olemassaoloa epäiltiin. Esimerkiksi  maltillinen albaanijohtaja Ibrahim Rugova piti UÇK:ta lähinnä  serbien provokaattoreina.

UÇK tuli ulos kaapistaan  helmikuussa 1996 serbipoliiseja ja viranomaisia vastaan tehdyn suuren tehdyn iskusarjan jälkeen. UÇK sai tukea luultavasti todennäköisesti  heti alusta asti  Yhdysvaltain, Ison-Britannian ja Saksan tiedustelupalveluilta. UÇK:n perustajista on syytä mainita ainakin  Zahir Pajaziti ja Adem Jashari.

Kun tarkastelemme Libyan nykyistä tilannetta,  sitä on syytä peilata myös Kosovon kautta. Kosovossa länsimaiden valtamedia julisti  NATO:n toimien olleen humanitäärinen interventio, jossa länsimaat olivat hyvää hyvyyttään pelastaneet albaanit.

Minkäänlaisia todellisia ratkaisuja ei kuitenkaan etsitty eikä sotaa edes pyritty välttämään. Näin siksi, että sota ja serbien nöyryyttäminen  se palveli  Yhdysvaltojen (ja sen arabiliittolaisten)  geopoliittisia ja  etuja.  Nato oli osallisena  kriisissä ja sen osallisuudelle haettiin edes jotain  oikeutusta.

Serbeiltä vaadittiin Rambouillet’n konferenssissa käytännössä koko Serbian miehitykselle alistumista. Presidentti Mauno Koiviston mukaan serbeille ennen sotaa esitetyt vaatimukset oli mahdotonta hyväksyä  edes maan omien lakien puitteissa. Koiviston mielestä sodassa saavutettu sopimus olisi voitu saavuttaa ilman väkivaltaa kärsivällisemmällä diplomatialla  Neuvottelujen sisältöä serbeille tehtyjen vaatimusten suhteen ei päästetty julkisuuteen ja asiakirjat julkistettiin tärkeimmiltä osiltaan vasta kuukausien päästä.

Pekka Visuri julkaisi tuoreeltaan aiheesta  kirjan Kosovon Sota. Visurin teos kyseenalaistaa valtamedian kuvaa sodasta, kuten teki myös  brittiläisen kirjeenvaihtaja Robert Fisk. Hän arvioi, että Rambouillet’n konferenssissa esitettiin tarkoituksella niin kovia ehtoja, että hänestä neuvotteluiden syy vaikutti olevan enemmän rauhan estäminen kuin sen tuominen. Myös norjalainen rauhan- ja konfliktitutkija Johan Galtung esitti samansuuntaista kritiikkiä.

Libyan nykyinen johtaja Muammar Gaddafi on de facto diktaattori. Se ei kuitenkaan muuta sitä tilannetta, että hänen hallituksensa on laillinen, kansainvälisesti laajasti tunnustettu sekä YK:ssa maataan edustava.

Kun Yhdysvaltojen kaltainen demokratian irvikuva lähtee tukemaan EU:n tiukassa ytimessä olevan entisen siirtomaavaltion harjoittamaa uuskolonialismia, sana demokraattinen on näissä kuvioissa lähinnä sen paperin arvoinen, jolle se kulloinkin on painettu. Yhdysvaltojen edustama good country vs. criminal country -ajattelu on laajentunut ja yleistynyt suurvaltapoliittisena julkisivun pesumenetelmänä, yksinkertaistuksen astalona ja asioiden sakrifioimiskeinona.

Yhdysvallat on Libyassa lähtenyt tukemaan avoimesti eurokolonialismia. Syyt ovat päivänselviä.

Yhdysvallat osallistuu tähän operaatioon kiittääkseen EU:ta tuesta Irakissa ja Afganistanissa ja sitoakseen EU:n tulevana liittovaltiona itseensä ja maailmanpolitiikkaansa.  Lisäksi Yhdysvallat sotii Kiinan vaikutusvaltaa vastaan epäsuorasti Afrikassa – käyttäen liittolaisiaan julistamattomassa sodassa suurinta rahoittajaansa Kiinaa vastaan (YK on muuten tukevasti mukana kulissina EU;n ja Kiinan välisessä siirtomaasodassa Afrikan sydämessä jo nyt).

Se mitä Yhdysvallat ei näytä oppineen vieläkään  on islamilaisen maailman (ja sen lisääntyvän väestön ja hengellisyyden) ymmärtäminen. Edes Irakista ja Afganistanista saadut kokemukset eivät näytä siirtyneen mukaan suurvallan selviytymisstrategiaan.

Kaatamalla maallistuneen diktaattorin tiukan hallinnon  islamilaisessa maassa, Yhdysvallat luo valta- ja arvotyhjiön. Tällainen tyhjiö on omiaan (etenkin nykyisin) täyttymään varsin nopeasti fundamentalistisen islamin kannattajien ja mullahien toimesta.

* * *

Näennäisesti humanitäärisin syin toteutetun intervention moraali ja oikeutus on tämän kirjoituksen aihe. Sen ymmärtämiseksi lukija voi halutessaan tutustua esimerkiksi Noam Chomskyn teokseen  Uusi sotilaallinen humanismi: Kosovon opetukset

Chomsky syyttää  teoksessaan erityisesti länsimaiden intellektuelleja tapahtumien järjestyksen nurinpäin kääntämisestä Kosovon sodan aikana, kun he kirjoittavat pommitusten olleen vastaus albaanien joukkokarkotuksiin (jotka todellisuudessa alkoivat vasta NATO:n  pommitusten käynnistyttyä). Chomskyn mukaan useat NATO:n kenraalit varoittivat siitä, että pommitukset voivat johtaa joukkokarkotuksiin.Hän asettaa Kosovon tapahtumat laajempaan poliittiseen kontekstiin muistuttamalla samana vuonna tapahtuneista Turkin kurdeihin NATO-maan kohdistamasta aseellisesta repressiosta sekä Itä-Timorin (kristittyyn)väestöön kohdistuneista (muslimien organisoimista) väkivaltaisuuksista.

Chomskyn näkemys on se, että länsimaat ovat olleet viimeisissä konflikteissa  tukemassa sortavaa osapuolta.  Tällä näkemyksellään hän arvostelee sellaista  ajatusta, että länsimaat toimisivat nykyään humanitäärisesti.

Tämän artikkelin kirjoittaja allekirjoittaa Chomskyn  kritiikin yllämainituilta osin eikä halua henkilökohtaisesti – eikä kansallisvaltio Suomen  kansalaisena –  olla missään tekemisissä tämän kehityksen ja sen ns.hedelmien kanssa.

Lähteet: YLE, HS, YK, Wiki,  Pekka Visuri,: Kosovon sota, Noam Chomsky; Uusi sotilaallinen humanismi: Kosovon opetukset

 

Rauhanturvaoperaatioista

Minun on pitänyt jo pitkään kirjoittaa eräästä rauhanturvaoperaatioihin liittyvästä ongelmasta. Asia on unohtunut ja aina jotenkin siirtynyt, mutta nyt saattaa olla oikea hetki tällekin.

Nykyinen monimutkainen ja kompleksoitunut maailma pitää sisällään entistä enemmän erilaisia kansainvälisiä kriisejä ja kansainvälisiä ponnistuksia niiden ratkaisemiseksi.

Olemme olleet kansana  pitkään mukana rauhanturvaamisessa. Meitä luonnehditaan omien rajojemmekin ulkopuolella rauhanturvaamisen suurvallaksi. Mutta tähänkin asiaan liittyy myös ei-toivottuja elementtejä. Jätän tällä kerralla ulko- ja EU-politiikan kirjoituksen ulkopuolelle ja keskityn asiaan liittyvään kansalliseen ja sotilaalliseen ongelmaan.

Henkilökohtaisesti (ihmisenä)  vastustan kaikkia muita, kuin YK:n lipun alla tehtyjä rauhanturvaoperaatiota. Ammatillisesti vastustan ihan  kaikkia rauhanturvaoperaatiota – tai ainakin suomalaisten osallistumista niihin.

Yhdysvaltalainen eversti  Harry Summers (joka oli Vietnamin sodan veteraani) esitti näiden ”rauhanoperaatioiden” sotilaalliset ongelmat ensimmäisenä.

Hän korosti sitä  perusasiaa, että asevoimien ainoa tehtävä oli valmistautua käymään taisteluja sodassa ja käydä niitä tarvittaessa. Humanitaarisia operaatioita voidaan kyllä avustaa logistisesti, mutta taistelujoukkojen käyttöä niissä pitäisi välttää.

Tällaiset matalan intesiteetin operaatiot ja rauhanturvatehtävät kuluttavat asevoimien moraalia ja opettavat joukoille menettelytapoja, jotka heikentävät kykyä taisteluun tosipaikan tullen. Tällainen taistelujoukko on menettänyt arvonsa ennaltaehkäisevänä pelotteena.

Tuntemattoman Sotilaan majuri Karjulaa siteeraten, te olette sotilaita, ette mitään apusisaria.

Olen itse nähnyt tällaisten operaatioiden vaikutuksen suomalaisiin reserviläisiin ja se on monesti ollut negatiivinen.

Sen lisäksi, että sotaan koulutetuilta ja erinomaisen motivoituneilta miehiltä viedään koulutuksen tarkoitus ja heistä tehdään eräänlaisia poliiseja, he myöskin usein tylsistyvät rutiineihin ja vapaa-aika kuluu voittopuolisesti nestemäisten virvokkeiden parissa.

Kun nämä kaverit palaavat kotimaahan, otteen saaminen normaalista elämästä voi olla tuskallisen vaikeaa ja surukseni olen huomannut aika monen hyvän miehen elämän  menneen ulkopuolisuuden ja alkoholismin kautta turmiolle.

Tavallaan (ammatillisesti) vieläkin pahempaa on ollut seurata sitä, miten tällaiset operaatiot vaikuttavat ammattiarmeijoiden värvättyyn miehistöön ja heidän moraalinsa.

Kun tiedämme myös sen, että ns.rauhaanpakottamisoperaatiot (tai EU/YK-operaatio Darfur) ja esimerkiksi Yhdysvaltojen johtamat operaatiot ovat yleensä vain kaapu uuskolonialismille ja tämän vuosituhannen siirtomaasodille, mielestäni meidän olisi syytä saadaan aikaan laaja ja avoin kansalaiskeskustelu tästä aiheesta.

Siitä, että mikä on roolimme tällaisessa toiminnassa, haluammeko me olla siinä mukana, mitkä ovat saavuttamamme todelliset hyödyt ja mitkä ovat toiminnan todelliset riskit?

Tämä on niin vakava koko kansaa koskeva asia, että se pitää ottaa pois presidentti Tarja Halosen yksityislautaselta ja poliitikkojen saunaseuroista.

Lähteet: Puolustusvoimat, Harry G. Summers, The New World Strategy: A Military Policy for America’s Future, Simon & Schuster, 1995,

Jk. Unohtamatta tätäkään.

 

Kansanvallan loppu – Lissabonin sopimus

Irlanti on hyväksynyt pitkän vastarinnan jälkeen EU:n oligarkkien hallitsemaksi liittovaltioksi lähitulevaisuudessa muuttavan  ns. Lissabonin sopimuksen. Dublinin linnassa tänään illansuussa julistettu tulos kertoi, että peräti 67,1 prosenttia irlantilaisista äänesti sopimuksen puolesta – väsytyksen, uhkailun, kiristyksen ja painostuksen jälkeen.

Meiltä suomalaisilta ei edes kysytty asiaa, vaan hallitus väänsi asian haluamaansa muotoon eduskunnassa – vastoin Suomen perustuslakia ja kansan enemmistön tahtoa.

Juuri tuon tiedossa olleen enemmistön kannan vuoksi, omat oligarkkimme eivät uskaltaneet järjestää edes neuvoa-antavaa kansanäänestystä.

”Tämä on hyvä päivä Irlannille ja Euroopalle”, Irlannin pääministeri Brian Cowen julisti  neuvoa-antavaa kansanäänestystäijo iltapäivällä

– ja jätti sanomatta, että tämä on todellisuudessa hirveä päivä irlantilaisille ja eurooppalaisille – puhumattakaan eurooppalaisesta kansanvallasta.

Myös  nykyisen EU:n puheenjohtajamaan Ruotsin ulkoministeri Carl Bildt jatkoi samaa ennalta sovittua poliittista jargonia luonnehtimalla Irlannin äänestystulosta ”tärkeäksi voitoksi Irlannille – ja Euroopalle.”

– ja jätti myös sanomatta sen, että tämä on todellisuudessa hirveä päivä irlantilaisille ja eurooppalaisille – puhumattakaan eurooppalaisesta kansanvallasta.

”On enää lyhyen ajan kysymys, kun voimme lopultakin saada entistä paremman eurooppalaisen yhteistyön”

Bildt sanoi myös.

Bildtin lausumaa on syytä tarkastella lähemmin. Hänen tarkoittamansa parempi eurooppalainen yhteistyö tarkoittaa kansanvaltaisuudesta luopumista, paikallisen päätöksenteon alistamista keskushallinnolle, pienen oligarkkien joukon valtaan päästämistä, kansallisesta päätöksenteko-oikeudesta luopumista ja kaiken demokratian pyhimpien arvojen lokaan vetämistä.

EU:n komission puheenjohtaja Jose Manuel Barroso selitti omasta puolestaan, että Irlannin selvä äänestystulos kertoo  siitä, että eurooppalainen projekti saa kansalaisten tuen, jos sitä vain jaksetaan selittää.

Tämä tarkoittaa selkokielellä sitä, että jos kansa ei suostu alistumaan päättäjien tahtoon, se joko väsytetään tai sen mielipide ohitetaan täydellisesti (kuten Suomessa on tapahtunut).

Nämä nykyiset liittovaltio-oligarkit ovat suora ja selvä Neuvostoliitossa vallinneen tyrannian henkinen perillinen – eivät ehkä vielä tässä vaiheessa (tai milloinkaan) aivan yhtä suora ja brutaali terrorissaan kuin NL oli KGB:n ja Vankileirien saariston muodossa, mutta nykyaikaisella tavalla varmasti vielä huomattavasti edeltäjiään ja esikuviaan tehokkaampi  – esimerkiksi tietotekniikkaa hallitusti käyttävä – todellinen tulevaisuuden orwellilainen isoveli.

Lissabonin sopimus on nyt hyväksytty kaikissa EU-maissa joko parlamentissa tai kansanäänestyksessä. Tämä kertoo myös omaa karua kieltään parlamentarismin eurooppalaisesta konkurssista.

Suomalaisen ei tarvitse kuin katsoa sanaa ”Karto” ja miettiä sitä kuinka monta adressia, surunvalittelua ja onnentoivotusta hän onkaan vilpittömässä mielessä  lähettänyt – ja tukenut samalla keskustalaista korruptiota.

Eikä keskusta ole ainoa, koko parlamentaarinen järjestelmämme on vaalirahoituksen jälkeen sotkenut ihan itsensä mustavetiseen suomalaiseen aapasuohon.

Jos EU:ssa (tai edes Suomessa) noudatettaisiin todellista kansanvaltaa – eli suoraa demokratiaa – tällaista valtiosopimusta ei olisi koskaan tehty- ratifioinnista puhumattakaan.

Paneurooppalainen hyvinvointi, vapaa markkinatalous ja turvallisuus on näyttänyt tässä sopimuksessa todelliset januksenkasvonsa – kaiken tuon hintana on kansanvallasta luopuminen ja askel askeleelta siirtyminen pienen poliittisen yläluokan hallitsemaan (muitakin ihmisoikeuksia kuin sananvapautta polkevaan) tyranniaan.

Eurooppalaisilla on vielä kaksi teoreettista mahdollisuutta kaataa tämä hirvittävin vuonna 1939 solmitun Molotov-Ribbentrop-sopimuksen jälkeen tehty valtiosopimus (Lissabonin sopimuksen lisäpöytäkirjaa ei ole vielä julkaitu). Ne mahdollisuudet ovat siinä, että tämän sopimuksen ratifiointiprosessi on kesken vielä Puolassa ja Tsekissä.

Käytännössä sopimuksen voimaantulon esteenä on enää Tsekki, jonka EU-skeptinen presidentti Vaclav Klaus on viivytellyt allekirjoitustaan. Tsekissä sopimusta syynää myös perustuslaillinen tuomioistuin.

Tällä Lissabonin sopimuksella saattaa olla tulevaisuudessa suurempiakin ja laajempiakin vaikutuksia. Kun kansalaisilta viedään mahdollisuus vaikuttaa itseään koskeviin asioihin, vaihtoehtoja on kolme; alistuminen vallanpitäjien tahtoon, passiivinen vastarinta tai aktiivinen vastarinat.

Otetaan esimerkiksi vaikka Baltian maat – ja etenkin Viro. Kuvitteellisessa skenaariossa saattaa käydä niin, että EU pakottaa virolaisia (myös lätteja ja liettualaisia) polkemaan omien kansalaistensa oikeuksia ja etuja – ainoastaan Venäjän maakaasuun liittyvien (ranskalaisten ja saksalaisten) kauppapoliittisten etujen vuoksi.

Tällainen tilanne tullee historian kokemusten perusteella nostattamaan paikallisissa vastustusta ja pahimmillaan (kuten on jo nähty) etnistä väkivaltaa.

Tilanne saattaa jatkua siten, että Brysselistä käsin toimiva EU:n komissio määrää Suomen rauhoittelemaan kyseistä tilannetta voimakeinoin – eli kukistamaan alkuperäisväestön vastalauseet ja vastarinnan.

Todellisempaa tosin on se, että parin vuoden sisään huomaamme olevamme Darfurissa myös – nykyisen YK:n  peiteoperaation lisäksi – Ranskan ja Saksan johtaman Eurostoliiton käsikassarana – valvomassa Ranskan ja saksan uuskolonialistisia etuja Kiinaa vastaan.

Se tietää myös sinkkiarkkujen ja suomalaisten uhrien tasaista virtaa – hintana Uudesta Uljaasta Eurostoliitosta.

Jokaisen täysijärkisen, joka on tarkastellut parlamentarismin syvään juurtunutta kansanvallanvastaisuutta, hyväveli-kerhotoimintaa, omien etujen härskiä ajamista ja suoraa mädännäistä korruptiota, pitäisi ymmärtää, että jos nykyiset 5 miljoonan ihmisen 200 edustajaa ovat vetäneet kansanvallan näin syvälle lokaan, miten hän voi edes kukaan kuvitella, että hieman toistakymmentä edustajaa pystyisi ajamaan 500 jäsenen EU-parlamentissa suomalaisten asioita (edes sitä halutessaan)?

Edelliset sukupolvet antoivat raskaan uhrin Suomen itsenäisyyden puolesta ja rakensivat suurin ponnistuksin kansallisen hyvinvointivaltiomme.

Nyt mattivanhaset ja alexstubbit tulevat ja antavat sen ilmaiseksi pois. Siksikö nämä uhraukset on tehty aikoinaan?

Tuskin.

Katsokaa – vaikka huviksenne ja ihan yleissivistyksen vuoksi – tämä puheenvuoro:

Itse asiassa kuultuna – A.F. Airo

Lähteet:STT, HS

 

Eurooppalainen kansalaisyhteiskunta?

Viime aikojen uutiset ovat vahvistaneet entisestään kuvaani siitä  mikä on suomalaisen (ja yleisemminkin eurooppalaisen) kansalaisyhteiskunnan tila ja vointi.

Potilas (eli kansanvalta) voi huonosti – EU:n liittovaltiokehitykseen saumattomasti kuuluvana osana – kansanvaltaisina pidetyissä yhteiskunnissa.  Suomessa se alkaa olla jo henkihievereissään.

Vai mitä mieltä olette siitä, että eräässä kansainvälisessä vertailussa Suomi on jaetulla 45. sijalla samoilla pisteillä kuin Honduras, Mongolia ja Filippiinit?

Keskeneräisistä asioista ei ole soveliasta keskustella?

Tähän saavutukseen kansalaisyhteiskunta Suomi yltää YK:n vertailussa. Tässä tuoreessa vertailussa mitataan valtioiden tapaa käyttää ict-teknologiaa kansalaisten mielipiteen kuulemiseen. Ruotsi ja Tanska ovat kärkisijoilla kaikissa tähän asiaan liittyvissä selvityksissä, muista ongelmistaan huolimatta.

Kansalaisten lähes kokonaan puuttuvat mahdollisuudet vaikuttaa itseään koskeviin päätöksiin  eivät kuitenkaan herätä keskustelua  nykyisessä nomenklatuuran pyörittämässä valtiodiktatuurissamme.  Siinä tekopyhässä teeskentelyssä,  jossa kansalaisvaikuttamisen ainoa muoto on äänioikeus (äänestyspakkoa odotellessa…). Tai puhumattakaan siitä, että kukaan vallan kahvaan kiinni päässyt poliitikko ottaisi asiakseen muuttaa nykyistä järjestelmäämme yhtään nykyistä enemmän kansanvaltaiseksi.

Monet – Suomea vähemmän kansanvaltaisina pidetyt – valtiot ovat jo huomanneet sen,  että internet on hyödyllinen keino  kansalaisten mielipiteiden kuuntelemiseen.  Suomessa  valtioneuvoston, vähemmistövaltuutetun, nykyisen apulaisoikeuskanslerin ja erään valtionsyyttäjän muodostama inkvisitiolautakunta pyrkii puolestaan  sensuroimaan internetiä ja rajoittamaan kansalaisten sananvapautta – jopa rankaisemaan kansalaisia ns.vääristä mielipiteistä

Demokraattisessa maassa hallitusta ja sen harjoittamaa politiikkaa tulee voida arvostella voimakkaastikin ja ulkomaalaispolitiikka on yksi sen osa. Jos siihen sisältyy samalla ulkomaalaisten arvostelu, sekin on hyväksyttävä, jos sitä ei ääneen lausuta.

Mika Illman

Suomessa tätä asiaa pyrittiin maskeeraamaan surkuhupaisalla tavalla – muistatte varmaan oikeusministeri Tuija Braxin masteroiman  sähköisen äänestyksen farssin viime vaaleissa? Vaikka sähköinen äänestys saataisiinkin toimimaan, niin kyse on siitä, että kansaa tarvitaan antamaan äänensä vallanpitäjille – ei käyttämään valtaa ja kertomaan oma mielipiteensä asioista (vaikka perustuslaki alkaakin sanoilla Suomessa valta kuuluu kansalle…).

Useimmissa demokraattisina pidetyissä  maissa näiden kansalaisia autetaan (ja suorastaan yllytetään)  kertomaan näkemyksensä valmisteltavista asioista.  Suomessa sen sijaan ministeritason päättäjät  – ja muutamat virkamiehet, eli kansan palvelijat – ovat toinen  toisensa ja kerta kerran  jälkeen todenneet, että keskeneräisistä asioista ei ole soveliasta keskustella.

Näin ei tapahdu kuitenkaan Suomessa.

Aika jännä juttu – eikö?

Kansalaiskeskustelu takaisi paremmin valmistellut päätökset

Suomessa on kuljettu iso askel kohti latinalaista hallintokulttuuria – ja korruptiota. Nykyään suomalaiset päättäjät nimittäin uskovat,  että (päättäjien keskinäiseen)  konsensukseen perustuva mahdollisimman  nopea ja salamyhkäinen toiminta ilman kansalaiskeskustelua on yhteiskunnallisesti taloudellisinta ja tarkoituksenmukaisinta (muualla  on jo tosin  alettu ajatella siten, että valtio palvelee paremmin kansalaisia, jos valtio tuntee kansalaisten tarpeet ja odotukset).

Aidossa kansalaisyhteiskunnassa  säästetään kuluissa ja tehdään vähemmän virhepäätöksiä silloin , kun asioista keskustellaan avoimesti  ennen päätöksiä. Tätä voisi pitää jopa liiketaloudellisesti tehokkaana toimintana.

Tuossa YK:n tekemässä vertailussa (kuten aikaisemmissa perusopetuksen tasoa koskevissa tutkimuksissakin) Suomen tärkein vahvuus on todistetusti  voimavara nimeltään maailman parhaiten koulutetut kansalaiset.

Poliittista nomenklaturaamme ei kuitenkaan kiinnosta se mitä kansalaiset ajattelevat. Inhimilliset resurssit jäävät todellisuudessa muutaman keskinkertaisen pyrkyrin keskenään tekemien päätösten jalkoihin – näin silti, vaikka samat poliittiset apinat jankuttavat kaikkialla – ulkoa opitun kuuloista – mantraa Suomen elämisestä huippuosaamisen kautta.  Kuten joku muukin on jo todennut, huippuyliopistojen perustaminen Suomeen on todennäköisesti  – vain ja ainoastaan –  rahan tuhlaamista maassa, jossa ihmisten ajattelukykyyn ei kuitenkaan luoteta.

Suurten ikäluokkien aiheuttama (kahdenkymmenen vuoden mittainen) tilastollinen työvoimapulakupla näkyy yhteiskunnassamme jo ensi vuodesta alkaen. Vaikka työttömyys kuristaa koko yhteiskuntaamme, niin julkisella sektorilla on entistä vähemmän työntekijöitä ja enemmän tekemistä. Tätä ei aukkoa ei pystytä täyttämään kieli- ja ammattitaidottomalla – ja vastoin kansan enemmistön tahtoa ja ilman mitään järkevää suunnitelmaa – maahantuodulla halpatyövoimalla.  Tehokkuutta on lisättävä näissä talkoissa ja nykyinen  tietotekniikka on tässä asiassa avainsana.

Suomen hallitus (suuressa viisaudessaan) on juossut näissäkin asioissa perse edellä puuhun (ja päänsä siihen kuuluisaan Karjalan mäntyyn). Väkisin tehty TV-kanavien digitalisointi (ja syrjäseuduilla asuvan kansanosan  hylkääminen samalla kerralla, analogisista palveluista järjenvastaisesti luopumalla). Itseään Suomen uudeksi diktaattoriksi nostavan Matti Vanhasen luotsaama hallitus ilmoittikin muutama viikko sitten, että valtio investoi nyt laajakaistaan ja uusiin sähköisiin palveluihin. Tämänkin on joku muu todennut jo ennen minua, mutta totuushan on se, että mitä helvetin hyötyä on satsata uusiin järjestelmiin, jos päättäjien omaksumat toimintamallit pysyvät samoina?

Totuus lienee kuitenkin se (ai prkkl kuinka inhoankaan tuota kielikuvaa…), että päättäjät näkevät laajakaistateknologian keinona alistaa kansa tiukemmin poliittiseen kontrolliin ja helpottaa kurinpidollisia toimenpiteiden kohdistamista ns. toisinajattelijoihin. Luuletteko ihan aikuisten oikeasti, että Braxin sähköinen äänestyskokeilu ei jättäisi takaportteja kansalaisten valvontaan?

(Hyödyllisempää olisi varmaankin taata kotimaisella polttoaineella palava tulisija jokaiseen suomalaiseen asuntoon – niin huoltovarmuuden kuin hallituksen salliman viestinnän tasonkin kautta – savumerkit kun eivät taida olla vielä uhka nomenklaturalle?)

Noin summa summarum – henkilökohtaisesti olisin valmis tukemaan ketä tahansa poliitikkoa, joka avoimesti (ja tarpeeksi vilpittömästi)  ilmoitta ajavansa todellista kansalaisyhteiskuntaa – sveitsiläistyyppistä demokratiaa.

Sananvapauden ihmemaa?

Demokratiana pitämämme Suomi on saanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta (EIT) enemmän langettavia sananvapaustuomioita kuin mikään muu muista Euroopan neuvoston maista tai esimerkiksi muut Pohjoismaat.

Kymmenessä vuodessa Suomi on saanut seitsemän tuomiota, joissa on todettu ihmisoikeussopimuksen sananvapausartiklan rikkomus.

Lähelle Suomea rikkomusten määrässä pääsee Pohjoismaista Norja, joka on vuodesta 1999 lähtien tuomittu viisi kertaa sananvapauden rikkomisesta. Tapaukset ovat koskeneet lähinnä lehdistöä. Ruotsi on saanut samassa ajassa kahdet rapsut, Tanska ja Islanti eivät yhtään.

Ihmisoikeussopimuksen ratifioineista 47 maasta on Suomea enemmän langettavia sananvapaustuomioita saanut seitsemän maata. Vain Turkki (jota oma poliittinen nomeklaturamme kuolaa ja hinkuu EU:n jäsenmaaksi) pyörii näissä rikkomuksissa aivan omassa luokassaan  169 tuomiollaan.

Lehdistöä koskevissa tapauksissa EIT ottaa huomioon (kategorisesti ja ihmisoikeussopimusten mukaisesti)  myös yleisön oikeuden saada tietoa. Poliittisessa  Suomessa kiistat  ajatellaan  lehtikirjoituksen tekijän ja kirjoituksen kohteen välisiksi – ilman yhteiskunnallista merkitystä ( keskeneräisistä asioista ei ole soveliasta keskustella).

Suomi ei ole saanut sananvapausjutuista yhtään vapauttavaa tuomiota.

Tämän maan valtaapitävät eivät tunnu edelleenkään ymmärtävän sitä , että:

Sananvapaus ei kata pelkästään sellaisia tietoja ja ajatuksia, jotka otetaan myötämielisesti vastaan, joita pidetään vaarattomina tai joihin suhtaudutaan välinpitämättömästi. Sananvapaus kattaa myös sellaiset viestit, jotka loukkaavat, järkyttävät tai häiritsevät valtiota tai jotain sen väestön osaa. Tätä vaativat tuomioistuimen mukaan moniarvoisuus, suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus, joita ilman ei ole kansanvaltaista yhteiskuntaa.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin

Niinpä niin…

Eikä kuuntele myöskään EU

Tuore uutinen kertoo näin, että vasemmistoryhmien europarlamentaarikot ovat huolissaan mahdollisuudesta,
että ranskalainen äärioikeistolaispoliitikko Jean-Marie Le Pen saisi johtaa uuden EU-parlamentin avausistuntoa heinäkuun puolivälissä.

Tätä avausistuntoa on perinteisesti johtanut parlamentin vanhin meppi, ja on todennäköistä, että kesäkuussa 81 vuotta täyttävä Le Pen on kesäkuussa valittavan uuden parlamentin ikäpresidentti.

EU-parlamentin sosiaalidemokraattista ryhmää johtavan saksalaisen Martin Schulzin mielestä on sietämätön ajatus, että avausistuntoa johtaisi poliitikko, joka kiistää holokaustin eli juutalaisten joukkotuhoamisen tapahtuneen toisen
maailmansodan aikana. Schulz haluaakin muuttaa parlamentin sääntöjä tältä osin.

EU-parlamentin vihreiden johtaja, saksalainen (oikeasti ranskalainen, maansa rikoksen takia hylännyt) Daniel Cohn-Bendit pitää koko ikäpresidenttikäytäntöä vanhentuneena.

Meidän mielestämme avausistunnon puheenjohtajana pitäisi olla parlamentinnuorin edustaja. Ei Le Penin vuoksi, vaan siksi, että nuorin edustaja edustaatulevaisuutta

Eli suomeksi:

Nykyinen nomenklatura muuttaa härskisti sääntöjä – etenkin silloin kun säännöt eivät sovi sen tavoitteisiin. Tähän kun ynnätään vielä natsi/fasisti-kortin heiluttelu, vähemmistöjen nostaminen enemmistöjen yläpuolelle ja ehdottomuus vihervasemmiston ja seteliselkärankaisten oman asian suhteen, pääsemme tilanteeseen, että jäykkävasemmistolais-globaalikapitalistinen vuosi 1984 ei ole kovinkaan kaukana.

(Punaiseen Danyyn pitää suhtautua (kaikesta huolimatta) kaikella vakavuudella. Tämä virheiden nykyinen MEP on todellinen anarkomarkojen esi-isä.)

Tämä on – kaiken muun tuoreen uutistulvan sisällä – taas kerran osoitus siitä, että virheet ja sen ympärillä pyörivä loiskiehunta on kansanvallan pahin vastustaja koko Euroopassa.

Johdonmukainen jatko

Johdonmukaisena jatkona soraäänien hiljentämiselle ja oman valtansa pönkittämiselleen, ikioma nomenklaturamme on tullut siihen johtotulokseen, että tuomaria ei jatkossakaan voida panna viralta sen vuoksi, että hän on yksityiselämässään syyllistynyt vain sakolla rangaistavaan tekoon. Eduskunta on hylkäämässä hallituksen lainmuutosesityksen tältä osin.

Hallitus oli esittänyt, että tuomari voitaisiin panna viralta, jos hän on syyllistynyt tahalliseen rikokseen, josta rangaistus on ollut vähintään 60 päiväsakkoa. Eduskunnan lakivaliokunta ehdottaa, että tätä ei hyväksytä.

Tällä hetkellä tuomareiden viraltapanoa koskevat samat säännökset kuin muitakin virkamiehiä. Viraltapano on ehdoton, jos virkamies tuomitaan elinkautiseen. Pääsääntö se on silloin, kun tuomio on vähintään kaksi vuotta vankeutta.

Harkinnanvaraiseksi viraltapano muuttuu sitten, kun tuomio tahallisesta rikoksesta on alle kaksi vuotta vankeutta.

Hallituksen mielestä tuomarin syyllistyminen tahalliseen rikokseen yksityiselämässään voi osoittaa, että hän on sopimaton toimimaan tuomarina, vaikka rangaistus teosta olisikin lievä. Tästä tuli ehdotus 60 päiväsakon rajasta.

Ehdotukselle vastusti aiemmin eduskunnan perustuslakivaliokunta. Sen mielestä hallituksen perustelut eivät olleet riittävät. Myös ehdotettu 60 päiväsakon raja vaikutti sattumanvaraiselta.

Vai niin?

Minusta taas näyttää siltä, että hallitus on kiinnostunut lähinnä siitä, että tuomarit toimivat sen sylikoirina ja jakavat ns.oikeita tuomioita –  virkakelpoisuudesta ja virkamiehen nuhteettomuudesta paskaakaan välittämättä.  Sopivuus – ja etenkin poliittinen sellainen – saattaa olla oikeudenkäyttäjien mittari entistä enemmän tulevaisuudessa.

(Puhu tässä nyt sitten kansalaisyhteiskunnasta…)

Lainaan tähän loppuun veli Valkean muualle hyvin muotoilemaa tekstiä:

Valtion viehtymys tunnustuksiin, pahoitteluihin, anteeksipyyntöihin, selontekoihin, jne. voidaan selittää sillä, että valtio haluaa olla kaikkinäkevä ja kaikkitietävä.

Anteeksipyyntö ja/tai pahoittelu on valtiolle, vaikkakaan ei aukoton, ennuste tulevasta käyttäytymisestä, ja sopeutumisesta ja alistumisesta valtion valtaan.

Rangaistusten lieventyminen 1790-1810 välillä  ei johtunut humaanisuuden lisääntymisestä valistusajan seurauksena kuten väitetään, vaan tehokkaampien, erityisesti armeijasta opittujen johtamis- ja hallitsemismetodien soveltamisesta siviilielämään, sekä hiukan myöhemmin lisääntyneestä kansaan (populaatioon = numeroiksi ja tilastoiksi muuttunut kansa) kohdistuvasta tiedonkeruusta ja valvonnasta, sen käyttäytymisen tarkemmasta ymmärtämisestä ja erilaisten metodien aiheuttamista vaikutuksista siihen, jne. Lisäksi talousrakenteiden kehittyminen vaati aiempaa suurempaa kansalaisten toimintavapautta ja vallan täytyi siksi toimia toisella tavalla, kuin monimutkainen yhteistoimintakoneisto.

Aiemmin rankaiseminen oli ollut hallitsijan kosto, monessa suhteessa tuntemattoman ja arvaamattomasti käyttäytyvän kansan kovaotteista kurissapitämistä, nyt siitä on tullut tarkoin tunnetun populaation tarkoin säädeltyä ohjailemista haluttuihin suuntiin. Ennen kovimmat rangaistukset olivat mahdollisimman julkisia ja ne oli tarkoitettu saamaan aikaan voimakas psykologinen efekti, esim. kuolemanrangaistus kiduttamalla. Ne olivat monessa suhteessa tärkeimpiä rangaistuksia, hallitsijan osoitus hänen kyvystään päättää kansalaisten elämästä ja kuolemasta.

Nyt tärkeimpiä rangaistuksia ovat pienet ja pienehköt rangaistukset, joita on paljon. Ne on tarkoitettu ohjaamaan kansan enemmistöä, sen lainkuuliaisinta, tuottoisinta ja tärkeintä osaa tarkoin lasketuilla keskimääräisillä efekteillä. Vähemmän tärkeät kovimmat rangaistukset on jätetty kovimmille rikollisille, joilta ei voi odottaa tuottoa, jotka eivät pidä yhteiskuntaa pystyssä (päinvastoin), ja jotka eivät useimmiten muuta käytöstään, ainakaan ennen kohtuullista ikääntymistä. Heidät pyritään eristämään määräajoiksi muusta yhteiskunnasta, jotta heistä aiheutuva haitta minimoituu.

Kommunismi ja kansallissosialismi olivat suoraa seurausta yhteiskuntien humanisoitumisesta; kansojen muuttamisesta abstrakteiksi numeroiksi, populaatioiksi, dehumanisoiduiksi laskennallisiksi yksiköiksi; yhteiskuntien toiminnan muuttamisesta teollista koneistoa muistuttavaksi; ideasta ”ihmisosien” lähes täydellisestä korvattavuudesta ja vaihdettavuudesta (tabula rasa, kansainvälisyys/ universaalisuus, kosmopolitanismi, jne.); kaikkialle ulottuvasta valvonnasta ja ohjaamisesta; jne. Nykyisen ”humaanin” suomalaisen yhteiskunnan muuttuminen diktatuuriksi on luonnollinen ja mahdollinen kehityskulku, koska tämän muutoksen tarvitsemat elementit on sisäänrakennettu yhteiskuntaamme, ja nimenomaan sellaisiin käsitteisiin kuin ihmisoikeudet ja suvaitsevaisuus. Sanojen julkisen, retorisen ja tunnesisällön sijaan kannattaa tarkastella sanojen teknistä sisältöä, jotta näkee yhteiskunnan sellaisena kuin se on. (Lähde: Michel Foucault, eri vuosia)

– Men have dreamed of liberating machines. But there are no machines of freedom, by definition – Michel Foucault

Hyvää yötä kansalaisyhteiskunta…

Lähteet: Taloussanomat, KL, IL, HS, IS, STT,EIT, Valkea

 

Miten määritellään alkuperäiskansa?

Alkuperäiskansa on käsitteenä mielenkiintoinen.

ILO on tehnyt käsitteestä oman versionsa. Tämän pohjalta – tai päin vastoin – kansainvälistä oikeutta leipäpuunaan käyttävät juristit ovat muotoilleet aika erikoisen tulkinnan ja sitä kautta kansainvälisen sopimuksen.

Tämä sopimus on kuitenkin – Suomen lisäksi – ratifioimatta useassa muussakin maassa. Tämä johtuu siitä, että aika monet näistä kansoista pitävät myös itseään alkuperäisväestönä asumallaan alueella – ILO:n sopimus on unohtanut heidät ja heidän oikeutensa lähes kokonaan

Suomi näyttäisi olevan maailmalta katsottuna alkuperäisväestön aseman ja ihmisoikeuksien kannalta varsinainen ongelmamaa:

Suomen ihmisoikeustilanteessa on YK:n mukaan edelleen parannettavaa. Ihmisoikeusneuvosto kehottaa Suomea tehostamaan syrjinnän vastaisia toimia.

Määräaikaistarkastelussa huomautettiin erityisesti etnisten ja seksuaalisten vähemmistöjen asemasta. Rasistisia ilmiöitä Suomen tulisi torjua myös internetissä. Ihmisoikeusneuvosto suositteli Suomelle esimerkiksi ILOn alkuperäiskansojen asemaa koskevan yleissopimuksen hyväksymistä ja allekirjoittamista.

Tarkastelu tehtiin Suomen antaman lyhyen raportin perusteella. Raportin laativat valtioneuvoston kanslia ja ministeriöt, mutta myös kansalaisjärjestöillä oli mahdollisuus kommentoida sen sisältöä.

Ihmisoikeusneuvosto tekee tarkastelun joka neljäs vuosi jokaisessa YK:n jäsenmaassa. Suomi kuului ensimmäiseen tarkasteluryhmään.

Näin kertoi STT maanantaina. Suomi-niminen diktatuuri oli myös vuosi siten otsikoissa – vähän vastaavanlaisen uutisoinnin muodostaman kammottavan ihmisoikeusongelman vuoksi.

Tästä kirjoittelusta sekä ns.tutkimuksista ja raporteista pistää silmään se, että ne unohtavat kuitenkin ne ongelmallisimmat asiat Suomesta.

Nimittäin:

* Suomessa on tuomittu ensimmäisen kerran mielipiteen julkistamisen vuoksi henkilö ehdottomaan vankeuteen.
* Osa viranomaisista on – vastoin kansalaisyhteiskunnan pelisääntöjä ja laillisuusperiaatteesta välittämättä – rajoittamassa omien laintulkintojensa kautta ihmisoikeuksia ja mahdollisesti kaappaamassa eduskunnalle kuuluvaa lainsäädäntöoikeutta itselleen.
* Hallituksen ulkomaalaispolitiikasta päättää – vastoin demokratian pelisääntöjä – yhden marginaalipuolueen yksi marginaaliministeri yksin. Sama ministeri muuten ilmoitti pystyvänsä yksin muuttamaan lainsäädäntöämme.
* Todellisen alkuperäisväestön edut jäävät maahan saapuvien onnenonkijoiden ja sosiaalituristien vaatimusten ja etujen jalkoihin.
* Alkuperäisväestöön kuuluvia ihmisiä elää maassamme – jossa lämpötilaerot saattavat vuositasolla olla 60 – 80 celsiusastetta – ilman asuntoa. Ja kuitenkin samaan aikaan lähes tulkoon kuka tahansa maamme ulkopuolelta saapuva henkilö on oikeutettu sosiaaliturvaamme ja yhteiskunnan järjestämään asuntoon.
* Korruptoitumattomuusväitteiden vastaisesti näyttäisi siltä, että suurin osa kansanedustajistamme on saanut kyseenalaisilta tahoilta vaalitukea ja sidokset ovat varsin vahvat.
* Oikeudessa julkisuuden ja yksityisyyden suojasta nauttivien henkilöiden suoja ja asema on kääntynyt päälaelleen.
* Kasvoton kansainvälinen globalisaatio vie alkuperäisväestöltä teollisuustyöpaikat ja kansallisen omaisuuden.
* Kansamme alkaa olla uudelleen vuoden 1918 jälkeen kahtia jakautunut ja osa siitä ei ymmärrä väkivallan ja sisällissodan kauheuksia ja sen aiheuttamaa tuhoa maalle ja siinä asuvalle kansalle.
* Osa kansasta puuhastelee omaisuudensuojan rikkomisen, laittomuuksien, valtausten ja yhteiskunnan subventioilla loisimisen kanssa – suuren enemmistön katsellessa sivussa näitä yhteiskunnan moraalia ja selkärankaa rikkovia laittomuuksia.
* Media on vallattu pienen – mutta äänekkään ja häikäilemättömän – marginaalivähemmistön toimesta.
* EU on todellisuudessa viemässä ns. Lissabonin sopimuksen kautta alkuperäisväestölle kuuluvan oikeuden päättää omista asioistaan.

Nämä ovat minusta varsin ajankohtaisia ihmisoikeuksiin ja alkuperäisasukkaiden asemaan liittyviä ongelmia. On varsin ikävää huomata kuinka kauas omatkin poliitikkomme ovat ajautuneet normaalista arjesta ja elävästä elämästä.

Mutta mitäpä suomalainen ei tekisi nöyristelläkseen vieraita ja halventaakseen omiaan.

Jos – ja kun – kerran suomalaiset halutaan korvata etnoviritteisellä monikulttuurisuudella, eikö olisi helpompaa määritellä kerralla uudelleen se, ketkä ovat Suomessa asuvia alkuperäiskansoja. Alkuperäiskansojen määritelmä Suomessa kuuluu – jos agenda jatkuu – aivan lähitulevaisuudessa näin:

Suomessa asuvia alkuperäiskansoja ovat:
* Norjasta 1800-luvulla Suomeen muuttaneet saamelaiset. Ne vanhemmat saamelaissuvut pysykööt ns. keppihevosena. Lappalaissuvut ovat inhoja valtaajia – kuten kaikki muutkin noin 6000-7000-vuotta täällä rypistelleet muutkin suomalaiset
* 1600-luvulta saakka Suomessa eläneet romanit
* Vuoden 1991 jälkeen Karjalan kannakselta muuttaneet – tai jotenkin edes siihen suuntaan viittaavat – inkeriläiset. Sodan jaloista tänne tuodut karjalaiset ovat RKP:n määritelmän mukaan tarpeetonta ja epäkansallista ainesta. Olennaista on se koska tänne on tultu
* 1000-1200-luvuilta alkaen Suomea vapauttaneet alkuperäisasukkaat – ruotsalaiset
* Romanian kerjäläiset
* Somalit
* Virheet De Dorka
* Nomenklatura
* Prekaeetut.
* Miffyt.
* Pirjot
* Totuuden penaalit
* Pyöräilevät jyväskyläläiset insinöörit
* Partaiset vihreät lauttasaarelaiset ns. ajattelijat
* Turkulaiset tosihumanistit
* Kaikki sellaiset ryhmät, jotka vastustavat, inhoavat ja halveksivat suomalaisia.

Lisää tuubaa samasta aiheesta löytyy esimerkiksi täältä.

Ja juu… melkein unohtui. Tietysti Abdullah Tammi kavereineen ja perinteisine suomalaisine muinaisuskontoineen.

Lähteet: STT, Ecri, ILO,

 

Pakolaispolitiikasta

Päivän Hyysärin pääkirjoitussivulta löytyi vieraskynäkirjoitus pakolaispolitiikasta. Laura Huttunen kirjoittaa otsikolla Pakolainen ei koskaan palaa entiseen.

Huttunen tutkii bosnialaisten pakolaisten paluumuuttoa Suomen Akatemian tutkijana Tampereen yliopiston sosiologian ja sosiaalipsykologian laitoksella.

Hän toteaa kirjoituksessaan, että:

laaja pakolaisuus, sodan tapahtumat ja sodanjälkeinen köyhyys ovat muuttaneet paikallisyhteisöjä radikaalisti.

Tähän listaan voisi lisätä räjähtäneen tiedonvälityksen ja kiihtyvän globalisaation. Kun näitä asioita yhdistellään samassa astiassa, päädytään vaikeaan tilanteeseen. Sellaiseen, jossa pakolaisen paluu kotiseudulleen on hankalaa, epähoukuttelevaa tai osittain jopa mahdotonta.

Huttunen toteaa – aivan oikein:

Kansainvälisessä pakolaispolitiikassa parhaana kestävänä ratkaisuna maailmanlaajuiseen pakolaisongelmaan nähdään pakolaisten paluu entiseen kotimaahansa. 1990-luku olikin YK:n julistama paluun vuosikymmen.

Aivan. Pakolaisten raahaaminen pois kotiseutunsa lähettyviltä vie pohjan koko pakolaispolitiikalta.

Kun pakolainen kuljetetaan toiselle puolelle maailmaa, estetään hänen joustava paluunsa takaisin kotiseudulle olojen rauhoituttua. Tällainen pakolaisten siirtäminen on väkivallan, ihmisoikeusloukkausten ja/tai hyökkäyssodan hyväksymistä De Facto.

Kun nämä ihmiset siirretään pois omasta ympäristöstään silloin suoritetaan alistajan, poliittisen vastustajan tai valloittajan haluama etninen tai poliittinen puhdistus.

Tällainen ihmisten siirtäminen toiselle puolelle maailmaa ei ole ongelmien ratkaisemista. Se on alistumista vääryyden ja väkivallan edessä ja ongelmien siirtämistä muualle.

Muiden ongelmien lisäksi erittäin monet poliittisesti aktiiviset pakolaiset tuovat poliittisen aktivisminsa ja sen mukanaan tuomat ongelmat turvapaikan myöntäneeseen uuteen sijoitusyhteiskuntaansakin.

Pahimmillaan tällainen humaani pakolaispolitiikka aiheuttaa sen, että jostain kehitysmaasta tulee rauhalliseen länsimaahan koko edellisen diktaattorin hallintokoneisto perheineen, korruptioineen, tapoineen, kulttuureineen, ongelmineen ja asenteineen.

Huttunen jatkaa ja tulee ongelman ytimeen:

Suomen valtio on korostanut pakolaisten paluun vapaaehtoisuutta. Pysyvän oleskeluluvan saaneita pakolaisia ei ole kovin aktiivisesti kannustettu palaamaan.

Bingo. Tästä on kysymys. Suomi rikkoo kansainvälisen pakolaispolitiikan perusteita ja muuttaa kansainvälisen pakolaispolitiikan aivan omatoimisesti maahanmuuttopolitiikaksi.

Vastoin kaikkia kauniita julkisia puheita työperäisestä maahanmuutosta.

Miksi – kuuluu kysymys? Kenen etuja ajaa nykyinen pakolaispolitiikka?

Nykyisen politiikan todellinen tarkoitus näyttäisi olevan nimenomaan hädänalaisten, kouluttamattomien ja kielitaidottomien pakolaisten raahaaminen Suomeen maapallon toiselta puolelta. Heitä pidetään hyvinvointivaltion sosiaalipolitiikan keinoin maassa ja näillä keinoilla saadaan heidät riippuvaisiksi asemastaan Suomessa.

Tästä ei ole kovin pitkä matka siihen, että heidät velvoitetaan tekemään töitä vastikkeeksi saamistaan sosiaalista subventioista. Eli käytännössä, orjatöitä alle minimipalkan.

Halvan – tai tässä tapauksessa työnantajalle ilmaisen – ulkomaisen työvoiman virtaaminen Suomeen johtaa siihen, että yhä useammasta käytännön taitoja ja ruumiillista työtä vaativasta alasta tulee työehdoiltaan, työolosuhteiltaan ja palkkaukseltaan täysin mahdoton alkuperäisasukkaille – eli meille suomalaisille. Kun halpa – ja tässä tapauksessa veronmaksajien työnantajalle maksama – ulkomainen työvoima sitten valtaa nämä alat, monikulturistit voivat osoittaa, että suomalaiset eivät enää halua tehdä kaikkia töitä ja siksi ulkomainen työvoima on välttämätöntä.

Pahimmillaan tässä tilanteessa käy niin, että ne jotka ajavat nykyistä kehityssuuntaa, saavat lopulta mitä haluavat – vaihtavat maamme väestön itselleen enemmän sopivaan.

Mitä sitten pitäisi tehdä – ettei tilanne muutu vielä pahemmaksi?

Suomen valtio on kuitenkin rahoittanut joitakin – varsin vähäisiä ja riittämättömiä – paluumuuttoon tähtääviä ohjelmia. Ohjelmat edellyttävät, että edunsaajat palaavat tietyn ajan kuluessa pysyvästi lähtömaahansa. Samalla he luopuvat oleskeluluvastaan Suomessa ja siihen liittyvistä oikeuksista.

Huttunen jatkaa:

Pakolaispoliittisessa keskustelussa oletetaan usein, että pakolaisten paluu lähtömaahan ja kotipaikkaan tarkoittaa yksinkertaisesti paluuta entiseen elämään. Kuitenkin lähdön ja paluun välillä on usein vuosien, jopa vuosikymmenten aika. Niin lähtömaa kuin pakolaiset itsekin ovat muuttuneet.

Tästä asiasta olen Huttusen kansa samaa mieltä. Ongelma on pitkien etäisyyksien – niin maantieteellisten, kulttuurillisten kuin hyvinvointiin liittyvien – kumuloituva vaikutus joka saa vielä lisäkiihdykettä alkuperämaan turvattomuudesta ja toivottomuudesta.

Eivät pakolaiset palaa koskaan samanlaiseen maahan. Kriisit muuttavat – niin alueita, kulttuureita kuin ihmisiäkin.

Kuten Huttunen kertookin:

Bosnialaiset pakolaiset ovat hyvä esimerkki siitä, että vaikka monet pakolaiset itse toivovat paluuta kotimaahansa, paluu entiseen elämään on usein yksinkertaisesti mahdotonta.

Liki kaikki Suomessa asuvat bosnialaiset ovat Bosnian sodan (1992–1995) aikana tänne pakolaisina tulleita ihmisiä tai heidän omaisiaan. Arvioiden mukaan Bosnian sodassa kuoli noin 200 000 ihmistä ja kodeistaan pakoon lähti noin 2,3 miljoonaa ihmistä, joista 1,3 miljoonaa ulkomaille.

Bosnian sotaa leimasivat järjestelmällinen siviileihin kohdistunut väkivalta ja laajamittainen kotien tuhoaminen. Monet joutuivat kokemaan itseensä tai läheisiinsä kohdistuvaa väkivaltaa. Useimmat menettivät pakoon lähtiessään talonsa ja muun omaisuutensa.

Valtavasta jälleenrakennusponnistuksesta huolimatta Bosnian talous on toipunut huonosti sodan jälkeen. Alueella on yhtä aikaa korjattu sodan tuhoja ja siirrytty sosialismista markkinatalouteen. Työttömyysaste on huimaavan korkea, investoinnit tuotantoon yhä vähäisiä ja valtiollinen sosiaaliturva olematonta. Monet elävät köyhyysrajalla ja ovat yhä riippuvaisia joko erilaisista humanitäärisistä järjestöistä tai ulkomailla asuvien sukulaisten avustuksista.

Daytonin rauhansopimus lopetti varsinaisen sodankäynnin mutta jätti hankalan poliittisen perinnön. Maa jaettiin kahtia Bosnian serbitasavaltaan sekä muslimien ja kroaattien federaatioon. Monet näkevät tämän jaon ylläpitävän jännitteitä etnisten ryhmien välillä.

Sodanaikaisen väkivallan käsittely Haagin kansainvälisessä tuomioistuimessa on vielä kesken, ja sodan perinnön julkinen käsittely on Bosniassa tuskin alkanut.

Myös entiset työpaikat ovat kadonneet. Pakolaisuudesta palaavia syrjitään usein työhönotossa, koska maassa läpi sodan asuneilla katsotaan olevan moraalinen etuoikeus työllistyä ensin.

Laajamittainen pakolaisuus, sodanaikaiset tapahtumat sekä sodanjälkeinen köyhyys ja epävakaus ovat muuttaneet paikallisyhteisöjä radikaalisti, joten paluuta sotaa edeltäneeseen elämään ei ole.

Kyllä. Ongelmia riittää ja tuollainen maa on kansainvälisen avun varassa.

Mutta miten tämä kansainvälinen apu sitten toimii ja tehoaa käytännössä?
Kannustaako se yhteiskunnallisesti haluttuun toimeliaisuuteen vai passivoiko se ja edistääkö se kuitenkin lähinnä rikollisuutta?

Ydinkysymys taas tässä on se, miten noita varoja saataisiin käytettyä tehokkaammin? Niin, että varat loisivat pakolaisen kannalta houkuttelevamman ympäristön kuin turvapaikan antanut maa

Huttunen jatkaa:

Pakolaispolitiikka on usein rakentunut oletukselle, että paluu entiseen kotimaahan on kertaluonteinen tapahtuma. Useimmiten onnistunut paluu on kuitenkin pitkä prosessi.

Ihmiset liikkuvat vuosien ajan lähtömaan ja uuden asuinmaan välillä ja rakentavat paluun mahdollisuuksia vähitellen. Usein perheenjäsenet asuvat joitakin aikoja eri maissa, ja perheen taloudellisia ja tiedollisia resursseja yhdistetään luovalla ja joustavalla tavalla.

Toisin kuin Huttunen, minä tämän näen henkilökohtaisesti erittäin suurena ongelmana. Tällainen juurettomuus ja liiallinen vaihtoehtojen määrä edesauttaa lähinnä turvapaikkamaan sosiaalisubventiojärjestelmän hyväksikäyttöä ja sen saaliin hyödyntämistä alkuperämaassa.

Selkeät säännöt ja rajat luovat turvallisuutta, vähentävät rikollisuutta ja luovat todellisuudessa houkuttelevan mahdollisuuden pakolaisen paluulle omaan kotimaahansa.

YK:n yleisten pakolaistyön periaatteiden mukaisesti.

Huttunen tulee seuraavaan johtopäätökseen:

Sekä yksilöiden itsensä että vastaanottavan, sodasta toipuvan yhteisön näkökulmasta pitkä paluu on usein parempi ratkaisu kuin kertaluonteinen paluu. Paluuta valmistelevat mutta muualla elävät pakolaiset eivät kilpaile vähäisistä resursseista paikallisten kanssa vaan päinvastoin yleensä tukevat rahallisesti sukulaisiaan.

Olen edelleen eri mieltä. Tällainen sosiaaliturismi on omiaan ruokkimaan rikollisuutta ja avustusrahojen väärinkäyttöä. Parempi olisi tukea takaisinmuuttoa selkeillä velvoitteisiin sidotuilla taloudellisilla ja yhteiskunnallisilla kannusteilla – etenkin tuetuilla lainoilla. Muistaen sitoa tämä tuki myös alkuperäismaahan jääneen väestön uudelleenrakennustoimiin – samoin ehdoin ja velvoittein.

Parempi kertarutina, kuin ainainen kitinä.

Kaikki pakolaiset eivät halua tai voi palata lähtömaihinsa, vaan monet haluavat luoda uuden elämän uusien asuinmaidensa aktiivisina kansalaisina. Nykyisin yhä useammat myös jakavat aikansa kahden tai useamman paikan välillä ja osallistuvat aktiivisesti useiden yhteiskuntien elämään.

Tätä ei pidä tukea eikä kannustaa missään nimessä. Perusteet löydätte tästä samasta kirjoituksesta

Lähde: HS

 

Vähemmistöterrorismia inarilaisittain

Hyvä jatkona kaikelle viimeaikaiselle narinalleni siitä, kuinka tämä maa on hiljalleen muuttumassa kaikenkarvaisten marginaalivähemmistöjä edustavien kuppikuntien temmellyskentäksi, päivän Pravda julkaisee ikävän uutisen Lapista – tarkemmin ottaen Inarin kunnasta.

Asiaan on sotkettu jo alkuperäiskansojen oikeudet ja YK kyselee asiasta – väärin informoituna – huolissaan.

Kyse on todellisuudessa siitä, että muutama marginaalivähemmistössä oleva jäärä on itsekeskeisyydessään ja ahneudessaan vuodesta toiseen tehnyt sääntöjä ja sopimuksia rikkoen juuri sitä mitä heitä on huvittanut. Kun tämä sääntöjen rikkominen on alkanut aiheuttaa yhä suurempia ongelmia enemmistölle – siis kaikille niille jotka noudattavat sääntöjä – ja enemmistö on ottanut lailliset keinot käyttöön, niin nämä itsekkäät ja välinpitämättömät heebot huutavat vähemmistökansojen oikeuksia ja Yhdistyneitä Kansakuntia avukseen.

Reilukerhosta – päivää.

Kun säännöt eivät sovi Kalevi Paadarille , hän on aloittanut kiukuttelun hiekkalaatikolla ja haluaa perustaa Ivalon paliskunnasta erillisen Nellimin paliskunnan.

Samaan aikaa toisaalla Ivalon paliskunnan poroisäntä Viljo Huru esitteli torstaina poroa, joka kuoli lauantaina poroerotuksen venähdettyä paliskunnan kiistojen takia. Huru johdatti vieraansa korppien ja kotkien nokkimalle poronraadolle. Eläin kuoli lauantaina, jolloin Ivalon paliskunnan enemmistön ja – äänekkään – vähemmistön välit kärjistyivät Moitakurun erotusaidalla Ivalon eteläpuolella.

Vähemmistöläinen Kalevi Paadar Nellimistä yritti estää Hurua ja muita enemmistöläisiä viemästä teurasautoon poroja, jotka kuuluivat Paadarin veljelle Eero Paadarille.

Tämä vähemmistössä olevien Paadarien säännöistä piittaamattomuudesta johtuva kiistely venytti erotusta niin, että myöhemmin neljä poroa kuoli ylenjuomiseen tai paniikissa toisten jalkoihin.

Torstaina kiistasta tuli kansainvälistä politiikkaa. Yhdistyneistä Kansakunnista saapui keskiviikkona kirje, jossa maailmanjärjestön edustajat tiedustelevat, mitä Suomi aikoo pakkoteurastuksille tehdä.
Kirjeen ovat allekirjoittaneet alkuperäiskansojen oikeuksien erityisraportoija, meksikolainen Rodolfo Stavenhagen sekä pääsihteerin ihmisoikeusasiantuntija, pakistanilainen Hina Jilani.

Torstaina tieto YK:n kirjeestä ehti Ivaloon ja Nellimiin. Paliskuntain yhdistys kutsui heti Ivalon paliskunnan johdon ja vähemmistöön jääneet nellimiläiset sovittelukokoukseen ensi viikolla Nellimiin.

Poroisäntä Huru aikoi järjestää vielä torstai-iltana paliskunnan hallituksen puhelinkokouksen ja esittää siinä, että jos kerran pakkoteurastuksia ei saa YK:n takia jatkaa, niin lopetetaan sitten tältä talvelta kaikki muutkin teurastukset.

Se tarkoittaisi, että Ivalon ja Nellimin metsiin jäisi talveksi 3 500 ylimääräistä poroa.

Osakkailta jäisivät niin monen poron myyntitulot saamatta. Osakkaat voisivat menettää myös EU-tukiaan, koska viranomaisten Ivalon paliskunnalle hyväksymä suurin poroluku, 6 000 poroa, ylittyisi huikeasti. Lisäksi Lapin lääninhallitus ehkä asettaisi paliskunnalle yli miljoonan euron sakonuhan, 340 euroa jokaiselta ylimääräiseltä porolta.

”Ensi vuonna jos valtio vaatii lukemaan (eli laskemaan porojen lukumäärän), käytämme 9 500 poroa aidassa (luettavana)”, Huru ennusti.

Hurun mukaan paliskunta on lainmukaisesti enemmistön äänin päättänyt, montako poroa osakkaiden on vuosittain teurastettava, jotta paliskunnan poroluku pysyisi alle 6 000:n.

Ja mistä tämä kaikki siis johtuu?

Rahanahne ja itsekkyyteen taipuva vähemmistö ei ole – siis – tyytynyt yhteisiin päätöksiin eikä ole moneen vuoteen teurastanut vaadittua määrää. On kertynyt rästejä, joita paliskunta on yrittänyt kuriin muun muassa haastamalla vähemmistöläisiä käräjille.

Enemmistö otti tänä vuonna käyttöön järeän aseen eli pakkoteurastukset: joka ikinen rästiporo siitoshirvaita lukuun ottamatta otetaan erotuksissa kiinni ja ohjataan teurasautoon. Kaikki viedään, kunnes rästit on maksettu.

Jos rästejä ei saada teuraalle, enemmistö joutuu poroluvun aisoissa pitämiseksi tappamaan omia porojaan ikään kuin vähemmistön puolesta.

Rästejä on parillakymmenellä paliskunnan runsaasta sadasta osakkaasta. Eniten rästejä on nellimiläisillä Paadarin veljeksillä Kalevilla, Eerolla ja Veijolla sekä heidän yhtiökumppanillaan Kari Alatorvisella.

Heidän mielestään enemmistön 2000-luvun alussa käyttöön ottama teuraitten valintaperiaate ei ota huomioon, että nellimiläisten vasoista kuolee ennen teurasikää useampi kuin paliskunnan eteläpään eli ivalolaisten vasoista.

”Ivalolaisten vasoja laiduntaa Saariselällä. Pedot eivät siellä viihdy toisin kuin Sarmitunturin erämaassa itärajan pinnassa”, Kalevi Paadar sanoo.

Uskokoon ken haluaa, minä en…
Kyse on ahneudesta ja petovahingot – kuten aina aikaisemminkin – ovat poromiesten vakioselitys…

Myös Saamelaisneuvosto lähti vastustamaan pakkoteurastuksia ja ajamaan muutoksia poronhoitolakiin. Se myös vei nellimiläisten asian YK:hon. Neuvoston puheenjohtajan Pauliina Feodoroffin mukaan saamelaisuuteen on kuulunut, että kaikilla on mahdollisuus pitää poroja.

Siksi poronhoitolakia onkin hänen mukaansa muutettava niin, että varmistetaan erilaisten poronomistajien rinnanelo jopa saman paliskunnan sisällä.

Eli tässä tapauksessa Saamelaisneuvoston kanta on se, että enemmistö joutuu maksamaan vähemmistölle suoria tulonsiirtoa ja hyväksymään vähemmistön ahneuteen perustuvan luonnon tuhoamisen ylilaiduntamisella.

Saamelaisneuvoston pitkän linjan politiikkana on ollut – ja tulee olemaan – poronhoitoon liittyvän elinkeinonharjoittamisoikeuden pois ottaminen – perustus- ja yhdenvertaisuuslain vastaisesti -muilta kuin rekisteröidyiltä saamelaisilta. Muiden kuin rekisteröityjen saamelaisten poroista muodostuva omaisuus joutuisi näin pakkomyynnin alle – ja silloin ovat ostajan markkinat.

Näin enemmistönä oleva poroista elinkeinonsa hankkiva väestö, joutuisi myymään pienelle vähemmistölle pilkkahintaan omaisuutensa.

Lisäksi tämä sama Saamelaisneuvosto käy taistelua YK:n avustuksella rosvotakseen pienelle vähemmistölle kolmen pohjoisimman kunnan alueella olevan yhteisen omaisuuden: maat, vedet, metsät ja infrastruktuurin.

Tosi reilukerhosta – päivää….

Minusta alkaa muuten näyttämään siltä, että eräät piirit haluaisivat laajentaa sen kuuluisan ikimuistoisen nautintaoikeuden koskemaan myös etnisesti eri ryhmää edustavien naapureiden lompakkoa…

Seuraavaksi kutsutaan paikalle varmaankin sitten taas kerran Greenpeace. Nähtäväksi jää miten julkisuudella kiristävät homeenvihreät ympäristöterroristit suhtautuvat vähemmistön ahneuden aiheuttamaan eroosion lisääntymiseen…

Tuntuuko tämä vähemmistön käyttämä taktiikka muuten jostain muusta äskettäisestä yhteydestä tai asiasta tutulta?

Mihin menet, oi Suomeni maa?

Lähde:HS