Onko kassa jo nyt tyhjä?

Jokainen meistä on varmaan ymmärtänyt sen, että Suomi elää nykyisten EU-kuvernöörien (Mari Kiviniemi, Jyrki Katainen, Alexander Stubb, Tuija Brax,  Anni Sinnemäki, Astrid Thors, Anne Holmlund,  Paavo Väyrynen, Jyri Häkämies, Tapani Tölli, Henna Virkkunen, Stefan Wallin, Sirkka-Liisa Anttila,  Anu Vehviläinen, Suvi Lindén,  Mauri Pekkarinen, Juha Rehula, Paula Risikko,  Paula Lehtomäki, Jan Vapaavuori)  myöntyväisyyssenaatin johtamana tällä hetkellä täysin edesvastuuttomasti yli varojensa ja syö velaksi.

Kassan täytyy jossain vaiheessa tällä menolla tyhjentyä ja kun likvideetti loppuu niin luottokin loppuu – tai siitä tulee huomattavasti kalliimpaa. Tämän asian luulisi olevan ymmärrettävissä ihan normaalin tietämyksen, ymmärryksen ja sivistyksen pohjaltakin. En ryhdy tässä sen enempää tonkimaan kansantalouden teoriaa tai nykytilanteen seurauksia. Kanssasyyllinenblogisti Octavius tekee sen paremmin ja ymmärrettävämmin kuin tämän blogin toimitus, joten tutustukaapa todellisuuteen täällä.

Otsikkokysymys kuului siis, onko kassa jo nyt tyhjä?

Ikävä kyllä siltä alkaa vaikuttamaan – ja vahvasti.

Uutiset ovat parin viime viikon aikana kertoneet toistuvasti OP-Pohjolan ja  eräiden pienten kotimaisten pankkien (Säästöpankit, paikallisosuuspankit ja Aktia)  tietoliikennevaikeuksista ja siitä, että rahat eivät siirry asiakkaiden tileille – tai jos siirtyvät, asiakas ei pysty käyttämään omia varojaan.

Suomen kaltaisessa korkean teknologian ja syvän luottamuksen maassa on totuttu siihen, että sekä yksilöt että yhteisöt pitävät kiinni velvoitteistaan sekä siihen, että omaisuudensuoja on lähestulkoon pyhä asia. Esimerkkinä sen pyhyydestä voitaisiin käyttää 1990-luvun alun pankkikriisiä. Tuolloin veronmaksajat maksoivat pankkien holtittoman rahankäytön seuraukset (itse laman alla kärvistellessään) ja mahdollistivat kuntoon pumpattujen pankkien (siis kansallisomaisuuden) myynnin pilkkahintaan ulkomaille.

Mikään ei tosiaan näytä muuttuvan tässä piilokorruption ja häikäilemättömän saalistuksen maassa. Hälyttävintä tällä kerralla ei ole rahan kylväminen konkurssikypsiin liikelaitoksiin. Hälyttävintä tässä ja nyt  on  se, että itse (aikoinaan omalla työllään) tekemänsä eläkkeen varassa elävät vanhukset eivät ole saaneet eläkettään siten kun se on luvattu. Kaikista kauniista puheista ja lupauksista huolimatta, nyt näyttää tosiaan siltä, että ongelma näyttäisi vain laajenevan ja leviävän.

Eräs eläkkeellä oleva (elämäntyönsä tehnyt, eläkkeensä ansainnut ja kohtuullisen korkean iän saavuttanut) lähisukulaiseni soitti tänään hädissään ja sanoi, että hänen eläkkeensä ei ollut tullut Ilmarisesta hänen Nordeassa sijaitsevalle tililleen.

Läheiselläni on rahaa ja varallisuutta, joten hänellä ei sinänsä ole hätää, mutta tulipa mieleen siivoojana elämänsä töitä tehnyt (kuvitteellinen) Hilja tai Hilma. Hän on joutunut tinkimään pienestä eläkkeestään ja kituuttamaan tämän kuukauden alkuun. Hänellä ei olekaan rahaa nyt ostaa ruokaa eikä mahdollisesti lääkkeitäkään. Puhumattakaan siitä, että minkälaisena häpeänä hän kokee sen, ettei pysty maksamaan vuokraansa /tai yhtiövastikettaan) ajoissa.

Kävin ruokatunnillani sitten selvittelemässä läheiseni  tilannetta ja näin oli tosiaan tapahtunut. Ilmarisen asiakaspalvelunumeroon soitettaessa nauha kertoo selitellen pankkiyhteyshäiriöstä ja Ilmarisen pyrkimyksestä maksaa eläkkeet tämän päivän aikana eläkkeensaajille.

Arvatkaa miltä tämä minusta katsoen näyttää? En ole ollenkaan vakuuttunut näistä selvityksistä. Nämä kuulostavat aivan hätävalheilta, sellaisilta joita yleensä on totuttu kuulemaan taloudellisissa vaikeuksissa (kassakriisissä)  olevien pienyrittäjien suusta; asiakas ei ole maksanut laskujaan, maksoin laskun vahingossa väärälle tilille, pankin tietoliikenneohjelma ei toiminut…

Olisikohan todellisuus se, että eläkeyhtiöiden ja tiettyjen pankkien kassavaranto on huvennut ja näillä on ajoittain todellisia kassakriisejä – eli rahat ovat aidosti lopussa.? Jos näin on käynyt, tekevätkö nämä (tällaisessa tilassa olevat) lisää velkaa korkealla korolla?

Ja odottavatko nämä potentiaaliset kriisipesäkkeet (jotka ovat mahdollisesti tuhlanneet oman ja asiakkaidensa omaisuuden lisäksi  koko säästetyn eläkekassan),  että valtio tulee taas kerran pelastamaan ne?

Ja veronmaksaja maksaa – taas kerran.

Lähteet: Valtioneuvosto, Wikipedia, TS, US, ESS, YLE

 

Mitään ei ole opittu

Osa meistä muistaa edelleen hyvin 1990-luvun alussa maatamme vaivanneen taloudellisen lamakauden. Tuolloin poliitikkojen edesvastuuttomuuden ja pankkien moraalittoman ahneuden vuoksi kansamme ajautui kuilun reunalle.

Kymmenet tuhannet terveet yritykset ajettiin selvitystilaan, valuuttalainoja ottaneet ihmiset joutuivat pakkoluovuttamaan kotinsa, kymmenet tuhannet – jopa sadat tuhannet – suomalaiset joutuivat maksamaan toisilleen takaamia velkoja. Perheet hajosivat, ihmiset joutuivat ahdinkoon ja osa teki jopa itsemurhan.

Yhtenä syynä oli lisäksi se edesvastuuton tuhlauspolitiikka, mitä Suomessa 1980-luvun loppupuolella harrastettiin. Julkiset menot paisuivat älyttömiin mittapuihin ja päättäjät jakoivat rahaa mitä älyttömimpiin projekteihin – eläen kuin pellossa, pätkääkään välittämättä tulevan taantuman merkeistä.

Tulos oli hirvittävin suomalaista yhteiskuntaa kohdellut kurimus sotien jälkeisenä aikana – ja todellisuudessa hirvittävin tuho 1800-luvun nälkävuosien ja vuoden 1918 tapahtumien jälkeen.

Osa kansastamme ei ole edelleenkään noussut siitä suosta, johon he vajosivat tuolloin – eivätkä varmaan tule koskaan nykyisen egosentrisen ja ahneen ilmapiirin aikana nousemaankaan. Yrittäjyydestä ja takauksien kautta velkavankeuteen – ja sitä kautta elämän loppumiseen – päätyneitä ihmisiä on edelleen sankoin laumoin joukossamme. Pitkäaikaissairaat, mielenterveyspotilaat ja pitkäaikaistyöttömyyden loukkuun pudonneet yli 50 mutta alle 65 vuotiaat kituuttelevat pienen yhteiskunnallisen subvention ja leipäjonoista heruvan hyväntekeväisyyden varassa.

Samaan aikaan maahan raahataan sellaisia maahanmuuttajia, jotka eivät osaa maamme kieltä, eivät tunne tapojamme ja kulttuuriamme ja heidän työllistymisensä on varsin epätodennäköistä. Heille varataan samanlainen – jopa parempi maahanmuutto-osan sisältävä – tuki kuin alkuperäisväestölle (sille kuka on rakentanut tätä maata itselleen ja toisille samanlaisille). He saavat automaattisesti kalustetun asunnon ja suomalaisen sosiaaliturvan – tekemättä asian eteen yhtään mitään.

Samaan aikaan osa omasta kansasta on jätetty täysin oman onnensa ja lähimmäisten hyväntahtoisuuden varaan.

Samaan aikaan monikulttuurisuuden bakkanaaleihin on lähtenyt riemusta hihkuen myös kansankirkkomme. Lähimmäisen määritelmä näyttää muuttuneen siten, että mahdollisimman kaukainen ihminen on nykykirkolle ja – ainakin osalle – sen työntekijöistä lähellä kärsivää lähimmäistä läheisempi.

Samaan aikaan Helsingin Sanomat – ja etenkin toimittaja Kimmo Oksanen – propagoivat täysin tuulesta temmatun ja käsittämättömän väitteen (Suomi ja suomalainen hyvinvointi kuuluvat ihan kaikille) puolesta – ymmärtämättä, että hyvinvointi perustuu työntekoon ja veronmaksuun. Jos veronmaksajat korvataan sosiaalituristeilla, myös hyvinvointi romahtaa.

Samaan aikaan Tasavallan presidentti kääntää selkänsä omalle kansalleen ja järjestää kuudennen Presidenttifoorumin lempiaiheistaan monikulttuurisuudesta ja suvaitsevaisuudesta.

Samaan aikaan RKP näyttää todelliset rasistiset kasvonsa ja pyrkii korvaamaan suomenkielisyyttä englannilla ja toivoo saavansa maahanmuuttajista uusia ruotsinkielisiä täyttämään kuolevaan kansalliskieleen perustuvaa etuoikeutettua asemaansa.

Samaan aikaan Helsingin Uutiset kertoo meille, että edellisen laman pankkikriisin sontakeosta löytyy vielä uusia salaisuuksia. Suomalaiset pankit olisivat saattaneet 1990-luvun alussa kaatua verorästeihin, kertoo Antti-Pekka Pietilän tänään torstaina julkaistava, pankkikriisistä kertova kirja. Tieto perustuu pankkikriisin aikana valtiovarainministerinä toimineen Iiro Viinasen (kok) päiväkirjoihin.

Vuonna 1993 verohallituksesta tuli tieto, jonka mukaan kaikki pankit olivat systemaattisesti kiertäneet sijoitustodistusten leimaveroja. Maksamattomien verojen potti arvioitiin noin kymmeneksi miljardiksi markaksi. Verovelat annettiin anteeksi lailla kesällä 1993, lehti kirjoittaa.

Nyt tulee miljoonan taalan kysymys:

Miksi näiden – rikolliseen liiketoimintaan perustuneiden – pankkien ei annettu kaatua konkurssiin tuolloin? Miksi veronmaksajien piti maksaa niille tukia?

Siksi, että rikolliset pääsivät kuin koira veräjästä ja veronmaksajat lahjoittivat veroina ruotsalaisille ja tanskalaisille pankeille pankkijärjestelmämme.

Nyt näyttää taas siltä, että mitään ei ole opittu – ymmärrätte, kun katsotte mitä ympärillänne tapahtuu.