Onko kassa jo nyt tyhjä?

Jokainen meistä on varmaan ymmärtänyt sen, että Suomi elää nykyisten EU-kuvernöörien (Mari Kiviniemi, Jyrki Katainen, Alexander Stubb, Tuija Brax,  Anni Sinnemäki, Astrid Thors, Anne Holmlund,  Paavo Väyrynen, Jyri Häkämies, Tapani Tölli, Henna Virkkunen, Stefan Wallin, Sirkka-Liisa Anttila,  Anu Vehviläinen, Suvi Lindén,  Mauri Pekkarinen, Juha Rehula, Paula Risikko,  Paula Lehtomäki, Jan Vapaavuori)  myöntyväisyyssenaatin johtamana tällä hetkellä täysin edesvastuuttomasti yli varojensa ja syö velaksi.

Kassan täytyy jossain vaiheessa tällä menolla tyhjentyä ja kun likvideetti loppuu niin luottokin loppuu – tai siitä tulee huomattavasti kalliimpaa. Tämän asian luulisi olevan ymmärrettävissä ihan normaalin tietämyksen, ymmärryksen ja sivistyksen pohjaltakin. En ryhdy tässä sen enempää tonkimaan kansantalouden teoriaa tai nykytilanteen seurauksia. Kanssasyyllinenblogisti Octavius tekee sen paremmin ja ymmärrettävämmin kuin tämän blogin toimitus, joten tutustukaapa todellisuuteen täällä.

Otsikkokysymys kuului siis, onko kassa jo nyt tyhjä?

Ikävä kyllä siltä alkaa vaikuttamaan – ja vahvasti.

Uutiset ovat parin viime viikon aikana kertoneet toistuvasti OP-Pohjolan ja  eräiden pienten kotimaisten pankkien (Säästöpankit, paikallisosuuspankit ja Aktia)  tietoliikennevaikeuksista ja siitä, että rahat eivät siirry asiakkaiden tileille – tai jos siirtyvät, asiakas ei pysty käyttämään omia varojaan.

Suomen kaltaisessa korkean teknologian ja syvän luottamuksen maassa on totuttu siihen, että sekä yksilöt että yhteisöt pitävät kiinni velvoitteistaan sekä siihen, että omaisuudensuoja on lähestulkoon pyhä asia. Esimerkkinä sen pyhyydestä voitaisiin käyttää 1990-luvun alun pankkikriisiä. Tuolloin veronmaksajat maksoivat pankkien holtittoman rahankäytön seuraukset (itse laman alla kärvistellessään) ja mahdollistivat kuntoon pumpattujen pankkien (siis kansallisomaisuuden) myynnin pilkkahintaan ulkomaille.

Mikään ei tosiaan näytä muuttuvan tässä piilokorruption ja häikäilemättömän saalistuksen maassa. Hälyttävintä tällä kerralla ei ole rahan kylväminen konkurssikypsiin liikelaitoksiin. Hälyttävintä tässä ja nyt  on  se, että itse (aikoinaan omalla työllään) tekemänsä eläkkeen varassa elävät vanhukset eivät ole saaneet eläkettään siten kun se on luvattu. Kaikista kauniista puheista ja lupauksista huolimatta, nyt näyttää tosiaan siltä, että ongelma näyttäisi vain laajenevan ja leviävän.

Eräs eläkkeellä oleva (elämäntyönsä tehnyt, eläkkeensä ansainnut ja kohtuullisen korkean iän saavuttanut) lähisukulaiseni soitti tänään hädissään ja sanoi, että hänen eläkkeensä ei ollut tullut Ilmarisesta hänen Nordeassa sijaitsevalle tililleen.

Läheiselläni on rahaa ja varallisuutta, joten hänellä ei sinänsä ole hätää, mutta tulipa mieleen siivoojana elämänsä töitä tehnyt (kuvitteellinen) Hilja tai Hilma. Hän on joutunut tinkimään pienestä eläkkeestään ja kituuttamaan tämän kuukauden alkuun. Hänellä ei olekaan rahaa nyt ostaa ruokaa eikä mahdollisesti lääkkeitäkään. Puhumattakaan siitä, että minkälaisena häpeänä hän kokee sen, ettei pysty maksamaan vuokraansa /tai yhtiövastikettaan) ajoissa.

Kävin ruokatunnillani sitten selvittelemässä läheiseni  tilannetta ja näin oli tosiaan tapahtunut. Ilmarisen asiakaspalvelunumeroon soitettaessa nauha kertoo selitellen pankkiyhteyshäiriöstä ja Ilmarisen pyrkimyksestä maksaa eläkkeet tämän päivän aikana eläkkeensaajille.

Arvatkaa miltä tämä minusta katsoen näyttää? En ole ollenkaan vakuuttunut näistä selvityksistä. Nämä kuulostavat aivan hätävalheilta, sellaisilta joita yleensä on totuttu kuulemaan taloudellisissa vaikeuksissa (kassakriisissä)  olevien pienyrittäjien suusta; asiakas ei ole maksanut laskujaan, maksoin laskun vahingossa väärälle tilille, pankin tietoliikenneohjelma ei toiminut…

Olisikohan todellisuus se, että eläkeyhtiöiden ja tiettyjen pankkien kassavaranto on huvennut ja näillä on ajoittain todellisia kassakriisejä – eli rahat ovat aidosti lopussa.? Jos näin on käynyt, tekevätkö nämä (tällaisessa tilassa olevat) lisää velkaa korkealla korolla?

Ja odottavatko nämä potentiaaliset kriisipesäkkeet (jotka ovat mahdollisesti tuhlanneet oman ja asiakkaidensa omaisuuden lisäksi  koko säästetyn eläkekassan),  että valtio tulee taas kerran pelastamaan ne?

Ja veronmaksaja maksaa – taas kerran.

Lähteet: Valtioneuvosto, Wikipedia, TS, US, ESS, YLE

 

Pahoinvointivaltio

Vaikka tällaisia uutisia tuleekin kiihtyvällä tahdilla, niin niihin ei totu silti koskaan.

Remonttimiehet ovat löytäneet iäkkään naisen kuolleena Helsingin Kannelmäessä. Nainen löytyi kotisohvaltaan, ja poliisin tutkimusten perusteella hän on kuollut vuonna 2007. Hän on ollut kuolleena 2,5 vuotta, eikä kukaan ole kaivannut häntä.

Taloyhtiössä oli tehty ikkunaremonttia. Nainen ei ollut avannut remonttimiehille ovea, joten remonttimiehet olivat menneet asuntoon yleisavaimella.

Naisella ei ollut puolisoa tai lapsia. Poliisi selvittää parhaillaan, onko hänellä muita sukulaisia. Rikosylikomisario Juha Rautaheimo kertoo, että esimerkiksi naisen laskut hoituivat automaattisesti. Helsingissä tehdään joka vuosi vanhoja ruumislöytöjä. Näin kauan viruneet ruumiit ovat kuitenkin harvinaisia.

Tämä on tietenkin taloudellisesti ajateltuna yhteiskunnallisesti  huomattavasti huokeampaa kuin se, että kyseinen ihminen olisi ollut edes kotihoidossa ja saanut ihmisarvoisen kuoleman – vaikka sitten sohvalleen, muttei 2,5 vuodeksi unohdettuna kuoleman yksinäisyyteen.

Sunnuntaina uutiskynnyksen ylitti puolestaan eräs lastensuojeluun liittyvä uutinen. Tuon uutisen mukaan teini-ikäisiä otetaan huostaan ja sijoitetaan kodin ulkopuolelle enemmän kuin nuorempia. Suurin ikäryhmä ovat murrosikäiset. Esimerkiksi Helsinki otti viime vuonna huostaan tammi–marraskuussa 360 lasta. Heistä yli puolet oli täyttänyt 13 vuotta.

Helsinkiläisen  Tonia Köngäksen perheestä otettiin huostaan toiseksi vanhin lapsi koulunkäyntivaikeuksien takia kaksi vuotta sitten.

Niiden syyksi epäiltiin kasvatusta.  Perheen Tonia-äiti oli liian joustava esimerkiksi salliessaan poikansa välttää joitakin ruokia. Perustelu ihmetytti tätä  viiden lapsen äitiä:

”Jos olisin huono vanhempi, minulta olisi viety muutkin lapset”.

Todellinen syy selvisi sitten lopulta vuosi sitten. Nyt Köngäs pitää kokemustaan esimerkkinä siitä miten ei saisi toimia.

Keskosena syntynyttä lasta seurattiin vuosia ja sairaala tuli tutuksi myös selvitettäessä keskittymisvaikeuksia. Äiti epäili neurologista ongelmaa, koska perheessä oli todettu sellainen, mutta sai kuulla huolen olevan turha. Lapsi vain kapinoi ikänsä mukaan.

Tilannetta yritettiin viranomaisten puolelta hoitaa avohuollon tukitoimilla. Tämän jälkeen  lääkäri suositteli huostaanottoa tilanteen rauhoittamiseksi tutkimuksia varten. Perhe suostui.

Se oli virhe,

Köngäs sanoo nyt, koska huomasi sittemmin papereista, että vastentahtoiseen huostaanottoon ei ollut aihetta.

Poika sijoitettiin perhekotiin, mutta tutkimuksia ei aloitettukaan. Äiti hankki lähetteen yksityiseltä lääkäriasemalta, mutta sairaala ei pitänyt tutkimuksia aiheellisina.

Tästä alkoi pojan alamäki. Yhteistyö perhekodin, sairaalan ja sosiaalityön kanssa takkusi, ja Köngäs kanteli eduskunnan oikeusasiamiehelle. Puutteita löytyikin.

Kantelu oli liikaa perhekodille, ja poika sijoitettiin nuorisokotiin. Sillä on tapana viedä kaikki lapset neuropsykologille mahdollisten koulunkäyntivaikeuksien selvittämiseksi.

Näissä tutkimuksissa heräsi epäily, joka varmistui keskussairaalassa. Oireilun takana oli Aspergerin oireyhtymä eli laaja-alainen kehityshäiriö sekä autismia. Ne selittävät oudoksi koettua käytöstä.

Helpotukseen sekoittui harmi, kun omat yritykset hakea apua oli tyrmätty. Köngäs sanoo:

”Meillä kävi onni, mutta nettikontaktien kautta olen havainnut, että Suomessa on paljon perheitä, jotka epäilevät jotakin, ja tuloksena on huostaanotto”

”Kun lapsi oireilee, ajatellaan, että vika on kotona. Olen kuullut, että lapsia ei edes tutkita ilman huostaanottoa. Se on kallista yhteiskunnalle, sillä sijoituspaikka maksaa satoja euroja vuorokaudessa.”

Niin, tällainen huostaanotetun nuoren pelkkä sijoittaminen kodin ulkopuolelle maksaa noin 250,00 euroa vuorokaudessa – tutkimuksista nyt puhumattakaan.

Kun tällainen nuori otetaan huostaan, hänen ja koko hänen perheensä elämä muuttuu ja yhteiskunnan maksamat kustannukset kasvavat – niin inhimilliset kuin taloudellisestkin.

Jos kantaväestön asunnottomuudesta on muodostunut kansallinen häpeäpilkku, niin omaisten hylkääminen ja myös sen päinvastainen ilmiö – yhteiskunnan tunkeutuminen pakkokeinoin yksilön elämään –  alkavat muodostua yksilö- ja perhetasolla samanlaiseksi.

Onko nykyinen egosentrinen, inhimillisestä hinnasta piittamaton ja pelkkään taloudelliseen kasvuun pyrkivä aikamme todellakin sitä, mitä  me yksilöinä, perheinä, sukuina, kansana ja yhteiskuntana todellakin haluamme?

Onko sen vastapainona koko ajan kiristyvä ja yksilönoikeksia rajoittava  (näytösluontoinen) yhteiskunnallinen voimankäyttö, vain julkisen kuvan kirkastamisen ja  pöydän siivoamisen vuoksi, sitten se  oikea tapa lähestyä  tätä ongelmaa. Vai luoko se suurempia ongelmia sen saman maton alle, minne alkuperäinen ongelma piilotetaan?

Mihin olemme unohtaneet yhteisöllisyyden? Miten viranomaisesta on todellakin tullut tietyissä tapauksissa se lähin omainen?

Toisaalta – tosiaan – ihmetyttää myös se, että  miksi viranomainen on väkisin rajoittamassa kansalaistensa oikeuksia siellä, missä asioista suoriuduttaisiin itsekin – pienemmällä vahingolla?

Onko nyt jälleen kerran niin, että viranomaisen toimenpiteet on helpointa ja vaarattominta kohdistaa niihin – niin tässä , kuin niin monessa monessa muussakin asiassa – jotka näyttävät puolustuskyvyttömiltä?

Jokainen varmaan tietää myös sen, että varsin usein suurimmat perheeseen liittyvät ongelmat eivät tule päivänvaloon, koska niiden olemassaolo peitetään rahalla – ja rahaa vastaan ei normaali virkamies ole koskaan uskaltanut lähteä sotimaan.

Emmää syyllisii kaippa… Minä kaipaan tervettä suomalaista yhteisöllisyyttä, keskinäistä vastuunkantoa ja viranomaisten todellista tukea silloin, kun kansalainen tai kansalaisten muodostama perusyksikkö – perhe – sitä tarvitsee.

Kukaan ei pärjää yksin, mutta pelkkä kuri ja kontrolli – ilman todellista välittämistä – ei ole yhteisöllisyyttä.

Anoppini kanssa pari kertaa viikossa kaupassakäyvänä (ja muutenkin hänen asioissaan auttavana), lasteni (myös aikuisten sellaisten) kanssa jatkuvassa vuorovaikutuksessa elävänä ja muihinkin sukulaisiini yhteyttä pitävänä suomalaisena miehenä katson, että minulla on ihan oikeus toivoa tätä.

Olkaa (asiallisesti) mukana toistenne elämässä suomalaiset.

Lähteet: IS, HS, IL, MTV3