”Hän oli 31-vuotias Mohamed Lahouaiej-Bouhlel. Henkilöllisyys selvisi autossa olleista papereista.”

Eilen illalla ajettiin Nizzassa ihmisjoukkoon räjähtein ja asein lastatulla kuorma-autolla. Kuolonuhrien määrä on noussut 84:ään,ainakin 50 taistelee hengestään ja loukkaantuneita on yli 100. Joukossa kaiken ikäisiä ranskalaisia, jotka olivat kokoontuneet juhlimaan Ranskan kansallispäivää avoimelle bulevardille.

Tämän vastenmielisen teon tekijänä  oli tunisialainen muslimi (joka sai asua vapaasti Ranskassa valmistellen terroria ranskalaisia vastaan).

Näin olemme jälleen tilanteessa, jossa jälleen on 0 päivää viimeisestä muslimiterrori-iskusta. Ylläpito lähettää syvimmän osanottonsa uhrien omaisille ja uhreille.

Niinpä niin. Tämä ei juuri yllättänyt.

Ranska sai hoidettua jalkapallon EM-mestaruuskisat mallikkaasti, mutta heti sen jälkeen eurooppalaisen suvaitsevaiston erityisessä suojelussa olevat islamistit hyökkäsivät ns.pehmeään kohteeseen, tavallisten

Yllättävää on se, ettei YLE ja/tai muu valtamedia  syyttele iskusta uhreja tai (varsin normaalisti)  ns.äärioikeistoa ja rasismia (sekin tulee vielä, olkaa huoletta).
Vastuullisia tästä ovat todellisuudessa ne, jotka ovat islamilaisen terrorismin päästäneet Ranskaan ja Eurooppaan. Ns. suvaitsevaiset ja liberaalit päättäjät,  poliitikot ja poliittiset virkamiehet.
 
Kun ensimmäinen tällainen teko tapahtuu Suomessa syyllisiä tuskin heti päästään tuomitsemaan, koska he pitävät vallasta kiinni. Mutta he ovat tiedossa. Syyllisiä ovat kaikki ne päättäjät, jotka ovat päästäneet laittoman maahanmuuton seurauksena Suomeen kuulumattomia ihmisiä Suomeen.

Ei saa myöskään unohtaa sitä kovaäänisten jorieskolinien ja sakaritimosten ”suvaitsevaa” laumaa. Sitä todellisuudesta vieraantunutta ja kuolaavaa laumaa, joka levittää vihapuhetta suomalaisia vastaan ja pyrkii propagandallaan tekemään tilaa islamilaiselle ääriajattelulle ja terrorille (tuskin hämmästyttäisi sekään, että nämä puhuvat päät syyttäisivät nationalismia, koska hyökkäys sattui Ranskan kansallispäivänä).

 

Tämän sakin olisi syytä olla hieman huolissaan EU:n hajoamisen alettua. Sellainen päivä saattaa olla lähellä jolloin teot tutkitaan ja perseet tervataan.

0-days-since-last-muslim-terrorist-attack-congrats-european-union-meme-clapping-bravo

KK

Advertisement

Mikähän muuten  mahtaa olla se sotilaallinen koulutus,   jonka pohjalta Pekka Haavisto esiintyy sotilasasioiden asiantuntijana?

Kun tämä vihreiden (ihan itse itsensä nimittämä) sotilasasiantuntija otti kantaa taannoin Ottawan sopimukseen ja jalkaväkimiinoihin, puurot ja vellit ainakin ovat hyvin sekaisin.

Suomi ei ole osa Afrikkaa, ei käy sotaa, on kansainvälisesti korkealle rankattu kansanvalta ja tärkeimpänä kaikista seikoista – suomalaiseen jalkaväkimiinaan kävelee ainoastaan Suomeen hyökkäävä vihollisvaltion sotilas. Tämän lisäksi ainoa potentiaalinen vihollinen ei ole sitoutunut luopumaan jalkaväkimiinoista.

Toisaalta (todellisuuskuvan vuoksi) on ihan kiva huomata vihreiden epärehellisyys tässäkin asiassa.

Se kuka on käynyt joskus  Kaunialan sotavammasairaalassa on  nähnyt sen, mitä vastuuntunnottomien ja ajattelemattomien poliitikkojen toimet ovat tehneet niille tavallisille suomalaisille miehille.  Niille tavallisille suomalaisille reserviläisille,  jotka lähetettiin kotimaisten  1930-luvun rauhanpoliitikkojen toimesta sotaan puutteellisesti varustautuneina.

Kun tänään on tullut myös julkisuuteen tieto siitä, mitä poliittinen päätös puolustusvoimien supistuksista ja säästöistä tarkoittaa puolustusvoimien komentajan näkökulmasta katseltuna, myös poliittisten päättäjien olisi syytä kertoa mitä nämä kaksi asiaa tarkoittavat yhteen ynnätytyinä.

Vaikka poliitikot ovat päätöstensä seurauksista hiljaa, niin ainakin everstiluutnantti (evp) Jarmo Niemisen US-blogissa on käyty varsin suoraa ja rehellistä kansalaiskeskustelua tästä muutoksesta ja sen todellisista seurauksista.

Lainaan tähän Ilari Kerttuojan varsin reipasotteista näkemystä:

”Tuo suunnitelma virallistaisi nykyisen poliittisen johdon näkemyksen siitä, että koko Suomea ei enää kriisitilanteessa puolustettaisi.

Arktinen prikaatikin olisi todellisuudessa (valmiusjoukkona) lähinnä hidastamassa etenemistä Ruotsin pohjoisosien kautta (Atlantin kuljetusten vuoksi Natolle elintärkeään) Pohjois-Norjaan.

Ajattelin tässä, että on ehkä ihan hyvä herättää ajatuksia siitä,mitä puolustusvoimien alasajo tarkoittaa elävässä elämässä. Hyvän avauksesi jälkeen.

Siinä voi Tarvaisen Kyösti olla ihmeissään pientilallaan siellä Nilsiän Nipasessa,kun aamulla herää ”kärjistyvään kriisiin”.

Jos kriisi onkin yllättäen kärjistynyt siihen, että Igor tyhjentää perheen arvoesineitä,Sergei jääkaappia ja Nikolai vie perheen dievustkaa väkisin banjaan…

Ja alueellinen puolustus on samaan aikaan kadonnut kuin pieru Saharaan ja Naton 10000 miehen iskujoukko odottelee jossain Nova Scotiassa lähtöä Suomen avuksi – Pohjois-Norjaan.”

Juuri tästä on kyse.

Lisäksi Haavisto aatetovereineen (etunenässä Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja) tekee näiden virallisen maanpuolustuksen hylkäämien ihmisten itsensä, omaistensa ja omaisuutensa puolustamisesta käytännössä mahdotonta – viemällä halvimman ja tehokkaimman asejärjestelmän näiden ulottuvilta – siis jalkaväkimiinat.

Onko todellakin näin, että vihreät haluavat ihan kaikessa erotella suomalaiset ihmiset parempiin (vihreisiin, jotka asuvat slummeissa radan varressa tai hienoilla omakotialueilla taajaman läheisyydessä) ja huonompiin (maaseudulla ja taajamien ulkopuolella asuvat ihmiset)?

Onko myös näin, että vihreät näkevät puolustusvoimien tehtäväksi suojella sosiaalisilla subventioilla eläviä kaupunkilaisia (sosiaalipummeja), niiden omavaraisten ( veroja maksavien) ja  syrjäseudulla asuvien kansalaisten kustannuksella?

Onko näin, etytä vihreiden lanseerama ns. kansalaistottelemattomuus (rikollisuus) on laajennettu koskemaan lainsäädäntöä yksityisen omistusoikeuden lisäksi myös esimerkiksi yhdenvartaisuuslain kohdalle?

Onko näin, että vihreiden maailmassa kaikki ovat toki yhdenvertaisia, mutta toisaalta vihreät ovat yhdenvertaisempia kuin muut?

Kaikkea tätä todellisuutta vasten tarkasteltuna Haaviston mahtipontinen julistus muuttuu aika groteskiksi:

”Toinen asia on Suomen kansallinen puolustuskyky. Siitä on tärkeä kantaa  huolta. En usko, että meidän puolustuksemme tulevaisuus on yhden asejärjestelmän varassa. Tämän syksyn aikana on tarkasteltava Suomen koko turvallisuuden kuvaa, myös uusia turvallisuusuhkia.”
”Maamiinakeskustelussa korostetaan vain yhtä turvallisuusuhkaa: massiivista maavoimien hyökkäystä itärajan ylitse Suomeen. Tänä päivänä meidän haasteemme ovat aivan muualla.”

Toisin kuin tämä presidenttiehdokas (ja vihreiden Ylin Ja Korkein Sotilasasiantuntija) Haavisto väittää., puolustusvoimien haasteet ja päätehtävät eivät ole missään muualla. Ja vaikka Haavisto olisikin jotain muuta mieltä, laki puolustusvoimista kertoo puolustusvoimien päätehtävät  (ja niihin liittyvät haasteet) varsin selvästi:

2 §
Puolustusvoimien tehtävät

Puolustusvoimien tehtävänä on:

1) Suomen sotilaallinen puolustaminen, johon kuuluu:

a) maa-alueen, vesialueen ja ilmatilan valvominen sekä alueellisen koskemattomuuden turvaaminen;

b) kansan elinmahdollisuuksien, perusoikeuksien ja valtiojohdon toimintavapauden turvaaminen ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolustaminen;

c) sotilaskoulutuksen antaminen ja vapaaehtoisen maanpuolustuskoulutuksen ohjaaminen sekä maanpuolustustahdon edistäminen

Toki toisessa momentissa mainitaan ne muutkin tehtävät – ne jotka ovat yleishyödyllisiä muiden viranomaisten avustamistehtäviä (muiden viranomaisten tukeminen). Tähän kategoriaan lasketaan laissa mukaan myös osallistuminen kansainväliseen sotilaalliseen kriisinhallintaan.

Mutta – huomio tähän – nämä ovat siis vain ja ainoastaan kakkosluokan tehtäviä.  Maanpuolustus on puolustusvoimien tärkein tehtävä.

Rehellisesti ottaen, minun on erittäin vaikea ymmärtää tällaista ajattelua Suomen puolustamisesta käytävän keskustelun yhteydessä:

”Toiseksi alueiden raivaaminen sataprosenttisesti kaikista miinoista oli lähes mahdotonta. Raivaustyötä ammatikseen tekevien rauhanturvaajien ja humanitääristen miinanraivaajien mukaan maastoon jää aina miinoja, joista syntyy ongelmia siviiliväestölle.”

Haavisto varmaan kertoo meille muille (sotilasasioista hänen tasollaan ymmärtämättömille höpsöille alamaisilleen) , kuinka moni siviili on kuollut suomalaisten joukkojen Suomen alueelle viime sodissa tekemiin miinoitteisiin?

Tässä syntyy sellainen mielikuva, että Haavisto halveksii avoimesti suomalaista maanpuolustajaa – ja tämän ymmärrystä.

Annetaan Haaviston kuitenkin jatkaa valitsemallaan polulla:

”Liittymällä Ottawan sopimukseen Suomi voi omalta osaltaan heikentää jalkaväkimiinojen markkinoita ja näin vähentää niiden tuotantoa kaikkialla maailmassa. Tämä heijastuu suoraan Aasian, Kaukasuksen ja Afrikan konfliktialueille. Näillä alueilla toimivilla ryhmittymillä ei ole varaa hankkia korvaavia järjestelmiä, vaan siviiliväestöä vahingoittava asetyyppi jää hiljalleen kokonaan pois käytöstä.”

Roskaa. Suomi ei myy maailmalle jalkaväkimiinoja, niitä valmistetaan ainoastaan omaa (kriisin aikaista) käyttöä varten.

Niin kauan kun Kiina, Venäjä ja Yhdysvallat toimittavat jalkaväkimiinoja (ei siis maamiinoja kokonaisuutena, panssari- ja viuhkamiinat ovat tuon sopimuksen ulkopuolella myös muiden osalta) kehitysapuna ja sille joka haluaa ostaa, niin Suomen liittyminen Ottawan sopimukseen aiheuttaa mahdollisen sodan alettua ainoastaan turhia suomalaisten ihmishenkien menetyksiä.

Vallattuaan munattoman miinattoman Suomen suurvaltavihollinen kylvää kyllä maaperämme täyteen jalkaväkimiinoja estääkseen vastatoimemme. Siitä ei ole minkäänlaista epäselvyyttä.  Ja noita miinoja ei merkitä karttoihin, toisin kuin suomalaisia.

Haavistolle tämä tuntuu olevan sivuseikka, koska hän polkaisee aivan omiin sfääreihinsä:

”Suomen esimerkkiä ja toimia seurataan. Sillä, miten menettelemme kansainvälisten aseistariisuntasopimusten kohdalla, on merkitystä myös Suomen asemalle haettaessa YK:n turvaneuvoston jäsenyyttä.”

Kysymys kuukin, että miksi ihmeessä Suomen pitäisi saada olla yksi kausi YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvana jäsenenä?

Etenkin kun kyseisellä neulontakerholla ei ole juurikaan sanomista suurvaltojen asioihin ja tekemisiin.

”Jalkaväkimiinat jäävät konfliktin jälkeen omien siviilien uhkaksi vuosikymmeniksi. Suomessakin on kokemusta tästä Lapin sodan jäljiltä. ”

Rehellisyyden nimissä nuo miinat olivat saksalaisen suurvaltavihollisen kylvämiä. Haaviston historiantietämys ja logiikka  ontuvat tässä myös – ja pahasti (sodankäynnin perustiedoista nyt puhumattakaan).

Suomen liityttyä Ottawan sopimukseen maahamme hyökkäävä suurvaltavihollinen voi hyökätä rauhassa ylivoimansa turvin. Jalkaväkimiina edustaa passiivista tulta. Passiivisella tulella pyritään vihollisen liikkumisen hidastamisen lisäksi suuntaamaan vihollisen liike sille alueelle, jossa itse haluamme heikentämisen jälkeen käydä lopullisen tuhoamistaistelun.

Haaviston ajama ratkaisu ei siis luo lisää rauhaa maailmaan eikä  ei myöskään vähennä jalkaväkimiinojen määrää kuin yksipuolisesti (puolustajan puolelta) sotaa käyvässä Suomessa.

Vihollinen muistaa kyllä miinoittaa valtamansa alueet jalkaväkimiinoilla.

Haaviston mainostamaan ICRC:n raporttiin tämän kirjoituksen kirjoittaja suhtautuu aivan samalla tavalla kuin vihreiden näkemyksiin yleiselläkin tasolla  –  molemmat ovat yksisilmäistä propagandaa, joka on vahingollista  tavallisille suomalaisille ihmisille.

Ja jos nyt ollaan ihan rehellisiä, nykyisen taistelijan peruskoulutuksen saaneet suomalaiset taistelijat pystyvät rakentamaan saatavilla olevista ja tilapäismateriaalista huomattavasti teollllisesti valmistettuja jalkaväkimiinoja ilkeämpiä, tehokkaampia ja huonommin havaittavia miinoja ja ansoja.

Eikä miinantuotannon aloittaminen uudestaan ole todellakaan teollisestikaan mitään rakettitiedettä.

Lisäksi muistutan siitä, että Haavistolta on aikamoista hurskastelua väittää, että jotkut valmistajat ovat lopettaneet tuotannon sen vuoksi, että kaupallista kysyntää tälle asetyypille ei enää ole. Jos tämä vähentää jalkaväkimiinojen harkitsematonta käyttöä maailmalla, niin se on erinomainen asia.

Erinomainen asia olisi se, että Suomessa kuunneltaisiin kansan ääntä ja tietyt asiat alistettaisiin sitovan kansanäänestyksen alaisiksi.

Silloin kansalaiskeskustelu pitää huolen siitä, että näin vakavasta asiasta ja sen seurauksista on riittävästi tietoa saatavilla, ennen päätöstä.

Plus se, että Haaviston, Tuomiojan ja Halosen  kaltaiset ihmiset eivät tee päätöksiä (ainakaan kuulematta) meidän muiden puolesta.

Site Meter

KK

Viimeisinä päivinä on käynyt erittäin selväksi sellainen totuus, että nykyiset päättäjämme eivät ole oppineet yhtään mitään omasta historiastamme. Se mikä asiasta tekee todella huolestuttavan, on tämän älyllisen dementoitumisen kohde.

Päättäjät (kokoomus etunenässä) ovat päättäneet ajaa Suomen puolustuskyvyn alas aina siihen malliin saakka, ettei maanpuolustukseen jää muuta vaihtoehtoja kuin Nato-jäsenyys. Nato-jäsenyys Suomen kohdalla tarkoittaa puolustusmenojen kasvua, turvattomuutta, 1300  kilometriä etulinjaa ja Suomen kokoista viivytystaistelualuetta, jolla puolustetaan Norjaa ja Ruotsia viimeiseen suomalaiseen saakka –  ja jopa jokamiehenoikeuksien rajoittamista.

Ja jotta tämä Suomen demilitarisointi ja asevoimien nöyryyttäminen saadaan vietyä kliimaksiin saakka, ulkoministeri Erkki Tuomioja ja Tasavallan presidentti Tarja Halonen masinoivat omien maanpuolustajiemme käsien selän taakse sitomisen – ja vetivät samalla koko puolustusvoimiltamme housut kinttuihin julkisesti.  Asiaa on käsitelty täällä aikaisemminkin.

Kun tähän ynnätään tavoite yleisestä asevelvollisuudesta luopumisesta – joka merkitsee myös vahvan maanpuolustustahdon tahallista romuttamista – ja nykyisen EU-jäsenyyden aikana tuhottu huoltovarmuutemme (joka on varmuusvarastoinnin hävittämisen ja  kotimaisen tuotannon lakkauttamisen lisäksi viety infrastruktuurinkin tasolle), katastrofi on käsissämme seuraavan kansainvälisen kriisin levitessä Suomeen .

Tällaista edesvastuuttomuutta on toki nähty aikaisemminkin omien päättäjiemme taholta. Sotien opetukset olivatkin sitten erinomaisen hyvin päättäjien muistissa aina Suomen EU-jäsenyyteen asti. Vuonna 1995 alkanut huoltovarmuuden, kansallisvaltion ja puolustuskyvyn romuttaminen on lähestymässä kohti surkeaa loppuaan nykyisen vallankäyttäjien puumerkkinä maamme historiaan.

Historia muistuttaa myös edellisten haihattelijoiden toimien seurauksista verisesti. Puolustuskyvyn laiminlyöminen johti Neuvostoliiton hyökkäykseen 1939, koska  se piti Suomea sotilaallisena tyhjiönä. Sotien jälkeinen vahva reserviin perustuva kenttäarmeija ja aluepuolustuksemme doktriini ovat pitäneet vieraat Suomen rajojen ulkopuolella tähän saakka.

Tulevaisuus saattaa olla sitten aivan toisenlainen.

Talvi- ja jatkosodan tappiot  olivat sotaväen kohdalla kaatuneina ja kadonneina talvisodassa 22 830 ja jatkosodassa 66 044 eli yhteensä 88 874 miestä. Siviiliuhrien kanssa näiden sotien uhrien määrä nousee melkein sataantuhanteen turhaan kuolleeseen suomalaiseen – unohtamatta myöskään suoranaisten sotarikosten uhreja.

Laittomasta aggressiosta  uhrille (eli Suomelle) aiheutuneet aluemenetykset olivat valtavat. Suomi luovutti Neuvostoliitolle talvisodassa menetettyjen Sallan ja Karjalan lisäksi Petsamon ja joutui vuokraamaan Porkkalan 50 vuodeksi ja takaamaan sinne Neuvostoliiton sotilaille vapaan pääsyn Suomen alueiden kautta.

Materiaaliset menetykset (sotakorvauksineen) olivat suunnattomat. Sodan tuhojen ja menetettyjen alueiden lisäksi Suomen piti maksaa hyökkääjälle ns. sotakorvauksia  300 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria kuudessa vuodessa, ja korvata kaikki luovutetulta alueelta viety ja hävitetty  (oma) omaisuus.

Tämän lisäksi maassa jouduttiin käyttämään oikeusjärjestyksemme vastaista takautuvaa lainsäädäntöä sotasyyllisyysfarssissa (jossa vihollisen avuliaana ajokoirana toimi Urho Kekkonen) ja maamme valui vuosikymmeniksi itäisen naapurin talutushihnaan kytketyksi rakiksi.

Näin kävi siksi, että vanha roomalainen viisaus oli unohdettu tyystin. Nimittäin Si vic Pacem, Para Bellum – jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan.

Kun lähdimme talvisotaan, sotaväellä ei ollut jakaa edes kaikille kiväärimiehille kivääriä –  asianmukaisista vaatteista ja muista varusteista nyt puhumattakaan. Esimerkiksi 3.12.1939 12. divisioonan materiaalivahvuudesta puuttui lähes 1000 kivääriä – ja näin huonosti varustetun joukon piti kuitenkin lähteä vastahyökkäykseen vahvan panssariaseen tukemaa  suurvaltavihollista vastaan.

Tykistön tilanne oli kuitenkin kaikkein surkein. Koko kenttätykistömme käsitti vaivaiset 500 tykkiä – joista suurin osa oli autamattomasti vanhentuneita. Lisäksi (kuin pisteenä iin päällä) ampumatarvikkeita tykistölle oli ainoastaan 280000 laukauksen verran – tuon määrän venäläisen armeijakunnan tykistö ampui talvisodassa yhtenä päivänä.

Panssaritorjunnan jälkikäteen luotu gloria on osittain todellinen – mutta se kuuluu suomalaiselle taistelijalle, ei päättäjälle.  Molotovin coctailit ja kasapanokset olivat päättäväisen puolustajan tilapäistarpeita vastustajan monituhantista panssarivoimaa vastaan. Niillä vajaalla sadalla pst-tykillä ei todellakaan torjuttu vihollisen panssarivoimaa.

Kun pääministeri Cajander onnitteli talvisodan sytyttyä armeijaa siitä, ettei sen tarvinnut raahata mukanaan vanhanaikaisia aseita, saa tämä kommentti lähinnä ironisen irvokkaan sävyn nykyään sitä tarkasteltaessa.

Tähän samaan tilanteeseen päättäjämme ovat ajamassa Suomen puolustusta uudelleen. Venäjällä kuohuviinipullot napsahtelevat auki ja suunnitelmia yksinkertaistetaan.Poliittinen johtomme on kyvytön näkemään sen, että yksipuolinen aseistariisunta pienen valtion taholta –  tai jäsenyys sen suurvaltanaapuria vastaan suunnatussa sotilasliitossa – ovat omiaan laskemaan suurvaltanaapurin hyökkäyskynnystä.

Jos me vielä joskus joudumme itänaapurin kanssa sotaan, syylliset tähän kansalliseen katastrofiin löytyvät tämän päivän päättäjien joukosta.

*  *  *

Jk. Valtio on muuten osoittanut myös luotettavuutensa ja lojaaliuutensa työnantajana niitä työntekijöitään  kohtaan, jotka kutsumuksensa mukaan varjelevat tätä maata.

… varjelkoon Luoja entistä tiukemmin Suomea – johtajamme kun eivät siihen kykene.

Lähteet: YLE, US, Puolustusvoimat, Wikipedia

Site Meter

KK

Päivän uutisvirta toi tullessaan surullisen tiedon siitä,  kuinka nykyisten päättäjien edesvastuuttomuus on alittanut jälleen kerran uuden kynnyksen.

Neuvostovaltio Valtioneuvosto on hyväksynyt lakiesityksen jalkaväkimiinojen kieltämisestä.

Huomenna perjantaina Suomen lipun voi hyvällä syyllä vetää puolitankoon, sillä eduskunnalle annettavan esityksen voimaantulo merkitsee Suomen liittymistä Ottawan sopimukseen, joka solmittiin Oslossa vuonna 1997.

Suomi ei ole halunnut kieltää jalkaväkimiinoja aikaisemmin, koska ne ovat olleet keskeisessä asemassa alueellisessa puolustusjärjestelmässä. Niistä luopumisen on nähty heikentävän olennaisesti maan puolustuskykyä. Nyt jokin on liikahtanut ja haihattelijat ovat saaneettahtonsa läpi tässä (äärimmäisen vakavassa) asiassa.

Suomen jalkaväkimiinavarastot on tarkoitus hävittää vuoden 2016 loppuun mennessä- vaikka Venäjä, Kiina ja Yhdysvallat eivät tee näin.

Näin Suomen edesvastuuttomat päättäjät ovat tehneet tietoisen päätöksen sitoa Suomea puolustavan kenttäarmeijan kädet selän taakse (mahdollisessa sodassa) suurvaltavihollisen kanssa.

Ne syyt miksi tarvitsemme jalkaväkimiinoja ja miksi tuollainen kielto on kuitenkin kierrettävissä (kalliden omien ihmisuhrien kustannuksella) ovat aikaisemmin olleet käsittelyn alla täälläkin.

Voitte halutessanne  tutustua niihin täällä.

Päättäjät ovat unohtaneet kaikki viime sotien opetukset,  mutta tulevaisuudessa näiden päätösten takia turhaan vuodatettu suomalainen veri on silti heidän käsissään .

Lähde: STT/IL

Site Meter

KK

Kansainvälisesti arvostettu terrorismintutkija Magnus Ranstorp arvioi päivän Hyysärissä, että Suomea ei uhkaa samanlainen jihadistinen terrorismi kuin Ruotsia ja Tanskaa. Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulussa työskentelevä Ranstorp sanoo, että

”Suomi on sitä, mitä Ruotsi oli ennen: rauhaisa poukama myrskyisässä maailmassa”,

Kun katsoo nykyistä monikulttuuripuuhastelua niin vääjäämättä tulee mieleen kysymys siitä, että onko nykyisten päättäjiemme  todellinen tavoite seurata tässäkin asiassa Ruotsia ja tehdä maastamme samanlainen monikulttuurinen helvetti ja islamilaisen terrorin mekka kuin Ruotsi ja Tanska jo ovat?

Lähde: HS

Site Meter

Vastaanottokeskus merkitsee meille paljon. Se merkitsee työpaikkoja, yksityisen palvelukysynnän vahvistumista, valtionosuuksia mahdollisiin kustannuksiin.

Arja Alho (SDP, Siuntio) US blogissaan.

Tässä humaanin elvytyksen logiikassa on jotain samaa kuin Indianan osavaltion kongressin 1897 säätämässä laissa Yhdysvalloissa.

Siellä hyväksyttiin tuolloin laki, jonka mukaan piin arvo ei vastaisuudessa olisi 3,14. Yksinkertaisuuden vuoksi sen arvo muutettiin tasaluvuksi 4.

Nk. todellisuus pakotti varsin nopeasti Indianan ennakkoluulottomat ja avarakatseiset päättäjät kuitenkin palaamaan entiseen käytäntöön.

Yksikään tuolla piin arvolla rakennettu silta ei olisi kantanut kuormia ja tuolloin varsin tavallinen heilurikello olisi jätättänyt varttitunnin jokaista tuntia kohden.

Todellisuus tässä asiassa on jotain sellaista mitä toimittaja Perttu Kauppinen laskeskeli artikkelissaan Hyysärissä 24.3.2009:

Humanitaarisen elvytyksen mielekkyyttä voi pohtia vertaamalla sen kustannuksia kuntalaisten maksamiin valtion veroihin. Esimerkiksi Pudasjärvelle Pohjois-Pohjanmaalle perustettiin viime syksynä 40 alaikäiselle tarkoitettu vastaanottokeskus. Alaikäisen vastaanottokeskuspaikka maksaa 42 600 euroa, joten koko keskuksen kustannukset ovat 1,7 miljoonaa euroa vuodessa.

9 000 asukkaan kunta riemuitsee keskuksen tuoneen 19 työpaikkaa. Ne tulevat siksi kalliiksi, että vastaanotto vie vajaan kolmanneksen pudasjärvisten valtiolle maksamista veroista. Kunnasta kun tilitetään ansio- ja pääomaveroja vain 5,9 miljoonaa euroa vuodessa.

Suunnitelmien mukaan Pudasjärven keskus voidaan kasvattaa yli satapaikkaiseksi. Silloin sen pyörittäminen vie kaikki kuntalaisten maksamat valtion verot.

Minua ei ihmetytä se, miksi talous, yhteiskunta ja kansalaisoikeudet Suomessa ovat retuperällä. Ihme olisi jos asiat olisivat toisin nykyisen päättäjäjoukon jäljiltä.

Lähteet: HS, US


Site Meter

Hyysäri julkaisi tänään pääkirjoitussivullaan varsin mielenkiintoisen näkemyksen. Vieraskynänä kirjoittanut Elisa Juholin on on Helsingin yliopiston ja Jyväskylän yliopiston dosentti sekä Haaga-Helia-ammattikorkeakoulun Työyhteisöviestintä 2010 -hankkeen vetäjä.

Hän kirjoittaa otsikolla Nettikansa ottaa kantaa – turhaan? ja päätyy siihen johtopäätökseen, että päättäjien tulisi pitää verkkokeskusteluja kansanäänestysten tapaisena osviittana.

Sosiaalinen media tarkoittaa internetpalveluita, joihin käyttäjät itse tuottavat sisällön. Tämä verkkomaailma pursuaa keskusteluja, joiden yhteiskunnallista merkitystä ei ole vielä tajuttu.

Yhteiskunnan kannalta tärkeitä eivät ole vain ne kansalaiset, jotka keskustelevat verkossa, vaan myös se suuri joukko ihmisiä, joka seuraa keskusteluja ja omaksuu mielipiteitä.

Sosiaalinen media blogeineen ja verkostoineen on yllättänyt asiantuntijatkin räjähdysmäisellä kasvullaan.

Internet antaa jokaiselle mahdollisuuden ilmaista itseään ilman perinteisiä portinvartijoita, toimituksia ja toimittajia. Jokainen meistä voi olla samaan aikaan sekä sisältöjen tuottaja että osa yleisöä, kun perinteisen mallin mukaan yhdet tuottavat ja toiset kuluttavat.

Tyytymättömyyden purkutieksi mielletty sosiaalinen media tuntuu päätöksentekijöistä ja perinteisestä mediasta ehkä vellovalta kaaokselta, jonka sekavana rönsyilevistä keskusteluista on vaikea löytää kiinnostavia tai hyödyllisiä näkökulmia.

Hakujärjestelmät kehittyvät kuitenkin nopeaa tahtia, ja jo nyt käytetään järjestelmiä, joilla verkkokeskusteluista kyetään imuroimaan juuri se mitä halutaan. Hakurobotti saa ihmisälyyn verrattavia piirteitä, ja ihmisen ohjaamana robotti erottaa relevantit asiat vähemmän tärkeistä eli kykenee tulkitsemaan tekstin ajatusta.

Verkostoissa sinkoileva keskustelu ohitetaan helposti sillä perusteella, ettei se edusta ”kansalaisten harkitsevaa pohdintaa” vaan on pinnallista hyppimistä aiheesta toiseen.

Välttämättä ei olekaan tärkeää, miten voimallisesti tai harkitusti asioita puidaan vaan mitkä asiat ylipäätään ovat esillä. Pieneenkin huomioon voi sisältyä valtava potentiaali, sillä verkossa totuudet, puolitotuudet, väärinymmärrykset ja valheet leviävät valon nopeudella.

Toinen vähättelyn peruste on se, että verkossa asioista keskustelee vain pieni vähemmistö suuren enemmistön tyytyessä seuraamaan sivusta. Sivusta seuraamalla syntynyt hiljainen näkemys voi kuitenkin realisoitua sopivan tilaisuuden tullen odottamattomalla tavalla.

Periaatteessa kansalaisia kyllä halutaan kuulla yhteiskunnan ylemmillä portailla. Esimerkiksi monet mediatalot ovat perustaneet omia keskustelusivujaan, joilla mielipiteenvaihtoa voi ohjata ja seurata ja saada samalla tietoa ihmisten mielipiteistä.

Valtionhallinto yrittää pitää yllä omaa kansalaiskeskusteluaan otakantaa.fi-sivustolla, ja monissa kunnissa on verkkofoorumeita, joihin kuntalaisia kutsutaan yhteisten asioiden pohdintaan.

Kuntaliiton tutkimuksen (2006) mukaan kuntalaiset kuitenkin kokevat vaikutusmahdollisuuksiensa heikentyneen samaan aikaan kun heidän osallistumisvalmiutensa on kasvanut.

Monille yrityksille sosiaalisen median seuranta on jo arkipäivää. Verkosta välittyy liiketoiminnalle elintärkeitä asioita, kuten millaisia arvoja ja asenteita tulevaisuuden asiakkailla on tai mitä työltä ja työyhteisöltä odotetaan.

Samanlaista keskustelun seurantaa tarvitaan myös muualla yhteiskunnassa. Politiikantekijöiden pitäisi etsiä äänestäjien signaaleja verkosta. Verkkokeskusteluja voisi pitää kansanäänestysten tapaisena osviittana. Ainakin keskustelut heijastavat sitä, mikä on kansalaisille tärkeää.

Sosiaalisen median keskusteluja luotaamalla löydämme usein myös sellaista, mitä emme edes olisi osanneet kysyä.

Päättäjät, jotka vielä tuudittautuvat valtakunnan ja kotipaikkakuntansa päämedioiden tulkintoihin ja luottavat median teettämiin yksinkertaistaviin gallupeihin, jäävät helposti menneisyyden vangeiksi ja elävät eri todellisuutta kuin kansalaiset. Gallupeihin pääsevät jo tunnistetut ilmiöt, mutta voidaksemme ennakoida tulevaisuuden muutoksia ja riskejä niin sanotut heikot signaalit ovat olennaisia.

Yhteiskunnan päättäjien tulisi seurata ja analysoida kaikenlaista kansalaiskeskustelua, tapahtuipa se kotikunnan torilla tai virtuaalisesti verkossa. Jotta voi palvella kansaa, on tiedettävä, mistä puhutaan, mitä puhutaan, millaisin argumentein ja äänenpainoin.

Olen aika pitkälle samaa mieltä.

Lähde: HS